JVG – Mun tapa pelata
Warner Music Finland & PME Records. Julkaisu 7.10.2022.
2/5
NIIN SE aika rientää.
Lätkän ja pleikkarin pelaamiseen keskittynyt JVG:n esikoisalbumi Mustaa kultaa täytti keväällä yksitoista vuotta. Reilun vuosikymmenen aikana Jare Brandin ja Ville-Petteri Gallen muodostama rap-duo on noussut koko kansan epätodennäköiseksi suosikkiyhtyeeksi.
Kaksikon ura on edennyt samaan tahtiin suomiräpin laajemman valtavirtaistumisen kanssa. Isojen kanavien radiosoittoon kelpaava pop-rap avasi vuosia sitten ovet stadioneille ja festareiden päälavoille, mutta statuksen säilyttäminen on vaatinut yhtyeeltä jatkuvaa seuraavan hitin metsästystä. Tämä on tehnyt JVG:n albumeista usein poukkoilevia ja sälämäisiä.
Mun tapa pelata ei ole poikkeus.
Lokakuussa ilmestyneen albumin 12 kappaleesta peräti kuusi julkaistiin singleinä, osa niin menestyneesti, että levy striimasi platinaa jo ennen ilmestymistään.
Biisimateriaali ei kuitenkaan kuulosta albumimitassa kokonaisuudelta, vaan artistien tietyllä aikavälillä saamilta puolivillaisilta ideoilta, joista on koostettu kiva hittikimara.
TEMAATTISESTI Mun tapa pelata jatkaa Rata/Raitti -pitkäsoitolla (2019) alkanutta aikuisempaa ja kypsempää linjaa. Klubit vaihtuvat ”skutsiin”, johon kaihottiin jo melankolisella Ikuinen vappu -megahitillä. Tällä kertaa sävy on kuitenkin toiveikkaampi.
Välillä ehditään muistuttaa suomiräpin initiaatioriittien mukaisesti, miten paljon työtä menestyksen eteen on tehty ja miten rankkaa se on ollut. Kiertue-elämän varjopuolia käsitellään varsinkin latteassa Pojatki itkee -herkistelyssä.
Syvimpiin vesiin ajaudutaan levyn loppupuoliskolla Vessanpöntössä, jonka kertosäe ”elämä on vessanpönttö / tulee paskaa niskaan / ja välil ollaan kusessa” saattaa jäädä elämään rimanalituksena, johon tulevaisuuden huonoja lyriikoita verrataan.
Tutuimmillaan JVG on singleinä julkaistuissa Viikonloppu– ja Vamos-kappaleissa. Jälkimmäisen ”nyt bailataan niinku kartanos / ja heilutaan niinku heinälados … Vamos vamos vamos” -kertosäe on tahallisen ärsyttävä korvamato, joka tahdittanee lähivuosina nuorten aikuisten pariutumista Suomen kaikilla lonkerosta tahmeilla tanssilattioilla. Yhtyeen tuotannolle ominaisesti romanttiset suhteet tai niiden mahdollisuus ovat läsnä lähinnä yksipuolisen vonkaamisen muodossa, tällä kertaa sentään takavuosien hittejä salonkikelpoisemmin.
Yli viisiminuuttinen nimibiisi kokoaa yhteen kahdelta Mist sä tuut -kappaleelta (2014 ja 2016) tutun vierailijajoukon. Suomalaisten possebiisien kulmakiviksi kohonneisiin edeltäjiinsä verrattuna lopputulos on sekä tuotannon että lyriikoiden osalta väsähtänyt. Graciasta ja Paperi T:tä lukuun ottamatta kaikki tuntuvat lämmittelevän väkinäisesti vanhoja ideoitaan. Stepa sen sijaan ei (taaskaan) edes yritä kuulostaa siltä kuin olisi samassa biisissä muiden kanssa.
HILJATTAIN 35 vuotta täyttäneet Brand ja Galle pystyisivät tuskin räppäämään enää kovin uskottavasti, miten juhlien jälkeen oksentaminen on ”sikamakeet”. 2010-luvun alun teinipojille suunnatun pukukoppimusiikin ansiot olivat kuitenkin juuri keskenkasvuisessa häpeämättömyydessä.
Linjakkaasti tuotettu tuore albumi liikkuu paikoin viihdyttävästi popin ja iskelmän puolella, mutta yhtyeen alkuaikojen luova älyvapaus loistaa poissaolollaan.
Näin tylsältä JVG ei ole koskaan kuulostanut.