Arvio: Elisa Aaltola osoittaa, kuinka eläinoikeuskysymyksessä on kyse tunteista – Esseekokoelman ydinkysymys on selkeä: ”Kun eläin havaitsee ihmisen, mitä hän näkee?”

Esseitä eläimistä

Elisa Aaltola | Into Kustannus, 2022. s. 255.

MIKI LIUKKOSEN Sivullinen-televisio-ohjelman (2021) ensimmäisessä jaksossa kirjailija Antti Nylén toteaa ilmastonmuutoksen olevan ”kunniallinen veganismin perustelu”. Nylénin mukaan ilmastosyyt nähdään järkevänä syynä valita kasvisateria. Eläinrakkautta sen sijaan pidetään rationaalista ajattelua haittaavana liiallisena tunteiluna.

Tähän tunteilun ja rationaalisuuden kysymykseen pureutuu filosofi Elisa Aaltola teoksessaan Esseitä eläimistä (Into). Teos käsittelee sitä, kuinka eläinten näkökulma torjutaan järjestelmällisesti yhteiskuntamme eri tasoilla.

Esseekokoelmassa on tunnetta. Kirjailijan lapsuuden eläinsuhdetta ja ympäristön asenteita käsittelevästä esseestä Katse tulee aluksi jopa sentimentaalinen olo. Empatian jälkeen alkaa kuitenkin aseista riisuva analyysi siitä, minkälaisia ristiriitoja eläinajattelumme taustalla on. Yksi surullisen helppo esimerkki löytyy metsästystä käsittelevästä esseestä Sudet. Susien tappamista puolustetaan sillä, että susi tappaa riistaeläimiä (kuten hirviä), joita ei jää tarpeeksi ihmiselle ammuttavaksi. Samaan aikaan kuitenkin hirvien tappamista perustellaan liikenneonnettomuuksien ehkäisyllä. Miksei hirvikantojen pienentämistä jätetä susille?

AALTOLA OSOITTAA, kuinka eläinoikeuskysymyksessä on kyse ennen kaikkea tunteista, joita ei huomioida yhteiskunnallisessa keskustelussa. Esimerkiksi susivastaisissa asenteissa on kyse vihasta, inhosta, pelosta, identiteetistä ja yhteiskuntaluokasta, ja hirvien ampumisessa elämyksistä, vallasta ja voimasta.

Eläintuotannon ylläpito vaatii tuekseen keinoja lievittää psyykkistä ahdinkoa, joka eläinrakkaille ihmisille syntyy eläinteollisuuden todellisuuden ymmärtämisestä. Keinoina ovat eläinten näkökulman järjestelmällinen sivuuttaminen, eläinten mielellisyyden kyseenalaistaminen, eläinten tappamisen piilottaminen sekä aiheesta puhumisen viherpiipertämiseksi leimaaminen.

Joskus eläinvastaisia asenteita puolustamaan kutsutaan kaikkivaltiasta (”Jumala loi eläimen ihmisen hallittavaksi…”).

Lopulta tämä tunnistamaton tunneaines estää rationaalisen keskustelun siitä, miten ihminen suhtautuu toislajisiin eläimiin.

Teoksessaan Aaltola venyttää omia empatiakykynsä rajoja yrittäessään ymmärtää eläimiä tuhoavaa ihmistä. Esseitä eläimistä yhdistää omakohtaisen kertovan kirjoitustyylin eri lähteisiin ja yhteiskunnalliseen argumentaatioon.

Ydinkysymys on selkeä: ”Kun eläin havaitsee ihmisen, mitä hän näkee?”