ÄIDINKIELENOPETTAJANI ilmoittaa haluavansa minut koulun lehden päätoimittajaksi. Hymyilen ja otan paikan vastaan, olinhan todennäköisin valinta.
Long Playn lehtistipendin saa Emma Häkkinen. Olen lukenut nimeni jo lakkiaisjuhlan lehtisestä, joten tieto ei yllätä. Eikä se ole ensimmäinen mediastipendi, jonka olen voittanut.
Onneksi olkoon! Sinulle on myönnetty opiskelupaikka Jyväskylän yliopiston journalistiikan kandidaatti- ja maisteriohjelmasta. Tiesin jo ennen sähköpostia pääseväni sisään. Minun ei tarvinnut edes osallistua valintakokeeseen.
En muista aikaa, jolloin en olisi haaveillut toimittajan ammatista. Se ei ollut minulle pelkkä haave, vaan keskeinen osa identiteettiäni. Kirjoittaminen oli ja on yksi asioista, joissa olen hyvä. En tuntenut kotikaupungistani lukioikäisenä muita, jotka haaveilivat toimittajuudesta.
Urahaaveideni ja taitojeni ansiosta koin olevani erityinen.
ALOITIN YLIOPISTO-OPINNOT vuonna 2021. Kotikaupunkini koko miltei kolminkertaistui.
Samalla ruma totuus iski päin kasvoja.
Jokainen ihminen ympärilläni oli myös hyvä kirjoittamaan. Eivätkä pelkästään hyviä, vaan parempia ja kokeneempia.
Heiltä onnistui myös valokuvaaminen, taittaminen, kameran edessä ja radiossa työskentely paljon paremmin kuin minulta. Heillä oli ammatillista intoa, jota minulla ei ollut.
Kaikki, josta olin itsessäni ollut ylpeä kalpeni muiden rinnalla.
Tunsin oloni typeräksi ja naiiviksi siitä, että olin koskaan kokenut erityisyyttä. Todellisuudessa olin vain yksi muiden joukossa. Tarpeeksi hyvä päästäkseni yliopistoon, tarpeeksi taitava pärjäämään opinnoissa, mutta auttamattoman keskiverto.
Aluksi tuntui kuin olisin menettänyt osan itsestäni. Opintojeni edetessä olen kuitenkin tajunnut, että suhtautumiseni saattoi olla väärä.
PIKKUKAUPUNGISSA kehittyneen erityisyyden tunteen mukana oli tullut myös yksinäisyys. Yliopistossa en ehkä ollut erityinen, mutta ensimmäistä kertaa elämässäni minulla oli ympärillä ihmisiä, jotka jakoivat intohimoni.
En ole koskaan aiemmin ollut yhtä lähellä unelmatyötäni kuin tällä hetkellä. Minkäänlainen ylemmyys, jota lukioikäisenä tunsin, ei korvaa siitä saamaani tunnetta.
Erityisyyden ajatuksesta irti päästäminen on vaikeaa. Olen kuitenkin alkanut ymmärtää, ettei oma erityisyyteni tehnyt minua koskaan todella onnelliseksi. On paljon mukavampaa iloita muiden puolesta ja nauttia yhteisöön kuulumisen tunteesta kuin katkeroitua ja rypeä itsesäälissä turhien asioiden takia.
Ehkä en ole erityinen. Olen vain yksi muista.
Mutta se ei ole niin hirveää kuin luulin.
Kirjoittaja on journalistiikan oppiaineen fuksi, jolla on ylemmyyskompleksi.