HANNU HEIKKISEN mielestä kysymys on haastava. Millaisia taitoja koulutuksen pitäisi antaa työelämää varten?

Vaikka kyllä hänen pitäisi tietää. Heikkinen on Jyväskylän yliopiston koulutuksen tutkimuslaitoksen professori.

Tutkimusala: koulutus ja työelämä.

”Juuri se on haaste, noissa sanoissa.”

”Tai kuinka niitä käytetään yhdessä.”

Työn ja työelämän muutoksesta on puhuttu viime vuosina paljon. On sanottu, että työ irtoaa ajasta ja paikasta. Työurat pirstoutuvat. On puhuttu digitalisaatiosta, tekoälystä, robotiikasta.

Käsitys työurasta, jossa opiskellaan, valmistutaan ja tehdään samaa työtä eläkeikään asti, ei päde enää.

Samaan aikaan on pohdittu, millaisia osaajia tulevaisuudessa tarvitaan. Miten koulutus vastaa työmarkkinoiden tarpeisiin ja miten koulutusta tulee kehittää?

”Sanojen suhde ei ole yksinkertainen.”

Miksi?

Ensin tulee ymmärtää, mikä on muuttunut.

 

MONI PITI yhdysvaltalaisen talousteoreetikko Jeremy Rifkinin väitettä liioitteluna. Vuonna 1995 ilmestyneessä teoksessaan The End of Work Rifkin esitti, että työ loppuu siinä merkityksessä kuin sen tunnemme.

Keskeiset syyt: teknologia, tietokoneet, robotit.

Lähivuosina uusi ja kehittyneempi ohjelmistoteknologia vie sivistyneen maailman yhä lähemmäs miltei työntekijätöntä taloutta, Rifkin kirjoitti.

Teos ilmestyi aikana, jolloin länsimaissa virisi automaatiohuoli. Maailmantalous oli ajautunut taantumaan. Kun talous alkoi elpyä, ei sekään näyttänyt tuovan kadonneita työpaikkoja takaisin.

Rifkiniä kuitenkin arvosteltiin paitsi liioittelusta myös populismista. Teoksen väittämiä pidettiin hatarina. Kaivattiin teoreettisuutta, eri esimerkkien yleistettävyyttä.

Teoksen julkaisusta on yli kaksikymmentä vuotta.

Rifkinin ennuste näyttää toteutuneen, ainakin osin. Työpaikkoja on kadonnut ja katoaa edelleen monilta aloilta. Toimistotyöstä, maataloudesta, kuljetuksesta, tuotteiden valmistuksesta, pankkialalta.

Vaikka työ ei ole loppunut täysin, on muutos tapahtunut nopeasti.

 

 

SINÄNSÄ TYÖELÄMÄN muuttuminen ei ole uusi asia.

”Ei todellakaan”, Hertta Vuorenmaa sanoo.

Hän on Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulun johtamisen laitoksen lehtori ja Future of Work -hankkeen tutkimusjohtaja.

Vuorenmaa puhuu teollisista vallankumouksista, työn muuttumisesta läpi historian.

Ensimmäinen tapahtui vuonna 1784, kun skotlantilainen matemaatikko ja insinööri James Watt patentoi keksintönsä. Höyrykone mullisti ihmisten elämää, yhteiskuntaa ja ympäristöä enemmän kuin mikään aiempi tapahtuma ihmiskunnan historiassa. Yhtäkkiä koneet tekivät osan ihmisten töistä. Syntyi myös modernit työmarkkinat, ja työttömyys. Fossiilisten polttoaineiden avulla voitiin pyörittää yhä suurempia tehtaita. Voitiin liikuttaa junia ja laivoja. Ilmaston lämpeneminen kiihtyi.

Toisen vallankumouksen aika koitti 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa. Aikakautta symboloivat liukuhihna ja sähköverkko. Elettiin konevoiman aikaa. Työ siirtyi tehtaisiin sarjatuotettavaksi.

Kolmannen aikakauden käynnisti mikrosiru 1960-luvun tienoilla. Tietointensiivinen teollinen vallankumous laukaisi liikkeelle digitalisaation ja immaterialisaation.

Myöhemmin niihin yhdistyi robotisaatio, joka mahdollisti monipuolisten laitteiden käytön.

Samalla työ ja työmarkkinat ovat globalisoituneet. Maiden välisen kaupan, työn, tiedon ja pääoman liikkuvuus on lisääntynyt.

Ja nyt ihmiskunta on siirtymässä tai jo siirtynyt aikakauteen, jota kutsutaan neljänneksi teolliseksi vallankumoukseksi. Sen ikoneita ovat kvanttitietokoneet, nanoteknologia, geeniteknologia, materiaalia lisäävä valmistus.

”Siksi muutospuhetta on ollut paljon viime vuosina. Neljäs teollinen vallankumous on täällä”, Vuorenmaa sanoo.

Jokainen vallankumous on muuttanut sitä, mitä ajattelemme työstä.

”Mutta digitalisaation työvälineet tuovat aivan uudenlaista nopeutta ja haastavat ajatteluamme uudella tavalla, hämärtävät rajoja.”

”Meidän pitäisi ajatella työ ja työelämä kokonaan uusiksi ja tämä on työn kaltaisen instituution kohdalla iso haaste.”

 

”Mutta digitalisaation työvälineet tuovat aivan uudenlaista nopeutta, hämärtävät rajoja.”

 

MONESTI KESKITYTÄÄN työllisyysvaikutuksiin. Pohditaan, mitkä ammatit ovat pahiten uhattuina, entä millaisia uusia töitä kenties syntyy.

On tehty arvioita. Todennäköisesti työmarkkinoilta häviävät ainakin puhelinmyyjät, asiakaspalvelutyöntekijät, ompelijat, puhelinmyyjät, tiedontallentajat…

Keskustelu työllisyydestä ja mahdollisesta työn katoamisesta ei ole uusi. Sitä on käyty usealla vuosisadalla. Mutta keskustelu teknologian vaikutuksesta kiihtyi selkeästi vasta vuonna 2013. Silloin Michael Osborne ja Carl Frey arvioivat artikkelissaan The Future of Employment, että suurella todennäköisyydellä Yhdysvaltojen työllisyydestä automatisoidaan 47 prosenttia parinkymmenen vuoden aikana. Suomessa vastaava analyysi koski kolmannesta työllisyydestä.

Tulokset herättivät huolta, pelkoakin.

Ammattien tasolla tehtyä tarkastelua voi kuitenkin kritisoida, sitä mieltä on työelämän muutoksia tutkiva Anu Järvensivu. Hän kirjoitti vuonna 2019 niin artikkelissaan Hei Siri, millainen on työelämän tutkijoiden työn tulevaisuus.

On vaikea ennakoida, koska ammatit koostuvat monenlaisista tehtävistä. Lisäksi eri maiden välillä on eroja. Eri laskukaavoilla saa myös erilaisia tuloksia.

Ja siksi työllisyysvaikutusennusteet vaihtelevat suuresti, Järvensivu kirjoitti. Keskeinen heikkous kuitenkin on, jos tutkimus ei huomioi muiden tekijöiden kuin teknologioiden vaikutuksia.

 

SITRASSA PUHUTAAN megatrendeistä, maailmanlaajuisista valtasuuntauksista.

Työn tulevaisuus megatrendien valossa. Artikkeli, julkaistu syyskuussa 2021.

Työn ja työelämän tulevaisuudesta on keskusteltu jo pitkään ja keskustelu on vain kiihtynyt koronapandemian myötä. Keskustelu on liikkunut etenkin globalisaation, väestörakenteen muutoksen ja teknologian kehityksen ympärillä.

Mutta työn tulevaisuudesta puhuttaessa pitäisi huomioida kolme näkökulmaa.

Yksi: työelämän moninaisuus. Ei ole olemassa yhtä tulevaisuutta. Hoivatyön ja muun ihmisten fyysiseen kohtaamiseen perustuvan työn tulevaisuus voi olla toisenlainen kuin vaikka paikkariippumattoman asiantuntijatyön.

Kaksi: vaihtoehdottomuus. Tulevaisuuden työ mielletään usein nykyisen kaltaisen työn jatkumoksi. Ei pystytä kuvittelemaan, haastamaan oletuksia. Mikä kaikki mielletään työksi?

Kolme: muutosten moninaisuus. Tulevaisuutta voidaan tarkastella työn sisältöjen, rakenteiden ja toimeentulon kautta, mutta myös osaamisen, johtamisen ja kulttuurin kautta. Siksi keskustelu työstä ja työelämästä helposti pirstoutuu.

Sitran mukaan pitäisi tarkastella erilaisia kehityskulkuja suhteessa toisiinsa. Megatrendeiksi on nimetty ekologinen jälleenrakennus, verkostomaisen vallan voimistuminen, talouden suunnan etsintä, teknologian sulautuminen kaikkeen sekä väestön ikääntyminen ja monimuotoistuminen.

Näiden lisäksi tutkijat ovat määritelleet muitakin tekijöitä: sosiaaliset voimat kuten muutokset arvoissa ja asenteessa, taloudelliset ja poliittiset toimenpiteet. Kriisit, sellaiset kuten sodat ja pandemia.

Ne kaikki voivat muuttaa työtä ja työmarkkinoita nopeasti.

Ja siksi tulevaisuutta on vaikea ennustaa. Voidaan tehdä mallinnuksia, mutta kuinka tarkkoja?

Todennäköistä kuitenkin on, että moninaisuus lisääntyy entisestään. Se, ja monimutkaisuus.

 

Moninaisuus ja monimutkaisuus lisääntyy.

 

TULEVAISUUDENTUTKIJA Rolf Jensen on käyttänyt nimitystä tarinayhteiskunta. Ratkaisevaa eivät ole enää tuotteiden tekniset ominaisuudet.

Tärkeämpiä ovat tuotteisiin liitettävät tunteet. Positiiviset tarinat vetoavat. Niiden luomisesta on tullut osa työtä.

Tarinayhteiskunnan lisäksi neljännen teollisen vallankumouksen ytimessä ovat tietämisen kyvyt, sanoo Hannu Heikkinen.

Ne ovat ihmisten kehittyviä ominaisuuksia. Kykyjä, jotka muuttuvat ihmisten oppiessa uutta.

”Näistä inhimillisistä tietokyvyistä on tullut taloudellista ja tuotannollista toimintaa.”

Heikkinen käyttää termiä tietokykykapitalismi. Se on kapitalismin uusi tila, jossa keskeistä on paitsi tiedon tuotanto myös ”ihmisen tuottaminen”.

Tietokykykapitalismi on kiinnostunut kognitiivista kyvyistä, tunteista, älystä.

”Ihminen ei käsittele tietoa vain aivoissaan. Tieto on kehollista.”

Mitä se tarkoittaa työn kannalta?

Heikkinen puhuu teknologiasta. Älypuhelimet ja muut tietolaitteet ovat aina mukana. Ne yhdistyvät ihmisen ajatteluun ja alkavat ohjata toimintaa, koska niiden kautta voi osallistua sosiaaliseen elämään ja työhön.

”Tietotyö on läsnä kaikkialla elämässä.”

Siksi työ kaikkiallistuu. Ja koska tietotyö on oppimista, myös oppiminen kaikkiallistuu.

”Näin ihminen muuttuu teknologian rajapintakudokseksi. Elämä integroituu laitteiden kanssa ja laitteet keskenään.”

Liikenne automatisoituu. Asunnoista tulee älykoteja. Puheohjauksella voi säädellä lämpötilaa ja valaistusta. Parilla sanalla voi kutsua taksin ovelle, muutamalla napautuksella tilata ruokaa.

”Ihminen toimii kuin puhelin, käyttöliittymänä tähän maailmaan.”

Ja juuri se on olennaista työn muutoksessa.

Kun tietokykyjen ja mielikuvien luomisen merkitys kasvaa, ihmiset uhkaavat jakautua kahteen luokkaan.

On ne, joilla on kyky tehdä nopeita ja onnistuneita siirtoja. Kansanosa, joka pysyy mukana tietokykynsä kehityksessä.

Ja sitten on putoajat. Ne, jotka eivät pysty kehittämään kognitiivista kykyään, tai eivät halua.

”Kaikki työtehtävät eivät katoa. Jää yksinkertaisia tehtäviä, joita ei voi robotisoida tai siirtää halvemman kustannustason maihin.”

”Toisaalta jää tehtäviä, joista maksetaan hyvin.”

Ennen oli tapana puhua yhteiskuntaluokista: yläluokka, keskiluokka, alaluokka. Tietokykytaloudessa jää kaksi luokkaa: low skill, low pay ja high skill, high pay.

”Seuraa yhteiskunnallinen polarisaatio.”

 

Kun tietokykyjen ja mielikuvien luomisen merkitys kasvaa, ihmiset uhkaavat jakautua kahteen luokkaan.

 

MARKKINOILLA pärjäämisen merkitys ihmisten arkielämän kannalta on kasvanut.

Työstä on tullut epävarmempaa.

Nykyään ei välttämättä ole selkeitä ammatteja kuten ennen. On keikkatöitä, parhaassa tapauksessa. Osa- ja määräaikaisuuksia. Yrittäjyyttä toiminimellä ja ammatinharjoittajana. Vuokratöitä, apurahoja, freelancerkeikkoja, alustataloutta.

Ilmiölle on nimi: työn prekarisoituminen. Prekariaatti pohjaa työväenluokkaa tarkoittavaan sanaan proletariaatti sekä ranskasta peräisin olevaan précarité, joka tarkoittaa epävarmaa.

Keikkojen välillä voi olla myös työttömyyttä, sanoo Heikkinen.

”Silloin toimeentulo on sitä sun tätä.”

Tilanne voi kääntyä myös työttömyysputkeksi. Talouden alamäissä pätkätyöläisistä on helpoin päästä eroon.

Tosin perinteisten ammattien hämärtyessä syntyy myös uusia tehtäviä. Sellaisia kuten hybridiammatit.

Postinkantajat voivat jakaa ruokaa, leikata nurmea, kolata lunta.

 

 

TUTKINTOTODISTUS enää riitä, ei pelkästään.

”Näin on havaittu”, projektipäällikkö Raimo Vuorinen sanoo.

Hän työskentelee Jyväskylän yliopiston koulutuksen tutkimuslaitoksella, on keskittynyt elinikäisen ohjauksen toimintapolitiikkaan.

Elinikäiseen oppimiseen liittyvän ohjauksen tarkoitus on auttaa yksilöitä tunnistamaan kykynsä, osaamisensa ja kiinnostuksensa eri elämänvaiheissa.

Koulutuksen näkökulmasta tutkinnolla on toki väliä, ”on tietysti”. Se on ammatillisuuden ydin, siis osaaminen.

”Mutta kehityksen ja menestyksen lisäksi olennaista on, mitä muita taitoja ja osaamista yksilöllä on.”

Vuonna 2017 Suomalaisen työn liitto teki kyselytutkimuksen: mitä työntekijältä tulevaisuudessa odotetaan. Vastanneista 76 prosenttia uskoi, että eniten vaaditaan halua oppia uutta.

Vuonna 2021 Euroopan unionin ammatillisen koulutuksen kehittämiskeskus Cedefopin mukaan työpaikkailmoituksissa korostetaan eniten joustavuutta ja kykyä toimia erilaisissa muutostilanteissa.

Vuorinen puhuu ”geneerisistä taidoista”. Kyvystä kohdata muutoksia ja ratkoa ongelmia. Verkostoitumisesta, halusta kehittyä, itsensä johtamisesta, kokonaisuuksien hallitsemisesta, ryhmätyökyvyistä. Taitoihin sisältyy myös se, että tunnistaa, milloin kannattaa etsiä ulkopuolista apua oman tulevaisuuden rakentamiseen.

”Näiden merkitys työllistymisessä korostuu tulevaisuudessa entisestään, mutta samoja taitoja voi hyödyntää yhtä hyvin muissakin omaa elämää koskevissa ratkaisuissa.”

Lisäksi etua työllistymisen kannalta on, että ”osaa sanoittaa osaamisensa”. Markkinoida itseään. Osata analysoida mitä on oppinut aiemmin ja hyödyntää omaa tapaansa oppia.

Joillekin verkostoituminen ja jatkuva uuden oppiminen on helppoa.

Joistain se voi tuntua pelottavalta. Entä jos ei ole taitoja?

”Niitä ei ole mahdoton omaksua”, Vuorinen sanoo.

”Olennaista ja huojentavaa tässä ajassa on, ettemme koskaan ole tässä asiassa valmiita. Taitoja voi rakentaa ja syventää koko eliniän.”

 

”Kehityksen ja menestyksen lisäksi olennaista on, mitä muita taitoja ja osaamista yksilöllä on.”

 

OSA TUTKIJOISTA puhuu sijoitusajattelusta.

Korkeakoulutuksesta on tullut yhteiskunnallisesti merkittävä menoerä valtion budjettiin sekä yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen kustannusten että opiskelijoiden tuen muodossa.

Samalla korkeakoulutukselle on ladattu yhteiskunnallisia odotuksia. Koulutusta ja tutkimusta pidetään kansallisina kilpailutekijöinä globalisoituvassa maailmassa.

Tästä syystä ajatellaan, että koulutuksen pitäisi olla hyödyllistä. Sen pitäisi olla hyödyllistä opiskelijoiden lisäksi yhteiskunnalle ja yrityksille, siis työelämälle.

Se on näkynyt hallitusohjelmissa.

Edellisen pääministerin, Juha Sipilän (kesk) hallituksen ohjelman keskiöön nostettiin kansainvälinen kilpailukyky. Koulutuspolitiikan tavoitteiksi nimettiin niin sanottu digiloikka, eli oppimisympäristöjen ja pedagogiikan modernisointi ja digitalisointi, sekä koulutuksen työ- ja elinkeinoelämäyhteyksien vahvistaminen.

Sanna Marinin (sd) hallitusohjelmaan sisältyy jatkuvan oppimisen uudistus. Osaamista kehittämällä tuetaan mielekkäitä työuria, hyvää työllisyyskehitystä, julkisen talouden tasapainoa sekä yritysten kilpailukykyä ja tuottavuutta.

 

PROFESSORI HANNU Heikkisellä on kaksi vastausta siihen, millaisia taitoja koulutuksen pitäisi antaa työelämää varten.

Ensimmäinen on ”yksinkertainen”.

”Koulutuksen työelämärelevanssin pitää parantua.”

Tietokyvyn ja elämänhallinnan taitojen parantamiseen sijoittaminen on kannattavaa yksilölle ja yhteiskunnalle. Sitä voi vahvistaa jatkuvan oppimisen taidon kehittämisellä.

Toinen vastaus on monimutkaisempi.

”Se koskee hyvää elämää.”

Silloin ei kysytä mitä ja miten.

Silloin kysytään miksi ja mitä varten.

”Koulutus ei ole vain työtä varten. Sillä on laajempi merkitys ihmisen hyvälle elämälle.”

Sellaiselle, että ihminen voi elää yhdessä muiden kanssa planeetalla, joka mahdollistaa elämän.

Lisäksi Heikkinen haluaisi purkaa sanan työelämä. Mikä on työn ja elämän suhde?

Ihminen tarvitsee tunnustusta työnsä kautta. Se on inhimillinen tarve.

Mutta ihminen tarvitsee myös tunnustusta ilman työidentiteettiä.

Hänen tutkimusalansa on koulutus ja työelämä.

Mutta se voisi olla myös sivistys ja hyvä elämä.

 

▸ Lähteenä on käytetty myös teoksia Anu Suoranta ja Sikke Leinikki (toim.): Rapautuvan palkkatyön yhteiskunta (2018), Kristiina Brunila, Jussi Onnismaa ja Heikki Pasanen (toim.): Koko elämä töihin – Koulutus tietokykykapitalismissa (2015), ja Päivi Tynjälä, Jussi Välimaa ja Mari Murtonen (toim.): Korkeakoulutus, oppiminen ja työelämä (2004), sekä artikkeleita Tuomas Tervasmäki ja Tuukka Tomperi: Koulutuspolitiikan arvovalinnat ja suunta satavuotiaassa Suomessa (2018), ja Hannu Heikkinen: Koulutus, työ ja elämä (2016).