SITSIKULTTUURISTA ja erityisesti sitsilauluista on keskusteltu paljon viime vuosina. Osan opiskelijoista mukaan lauluja tulisi muokata suvaitsevammaksi. Toisten mielestä ne taas pitäisi säilyttää nykyisessä muodossaan.
Mistä sitsilaulukeskustelussa on kyse?
Jyväskylän yliopistossa muun muassa kieli- ja viestintätieteiden ainejärjestöjen kattojärjestö Lingviestit ry on uusimassa parhaillaan sitsilaulukirjaansa. Uusi kirja on tarkoitus saada painoon jouluun mennessä.
Uudistuksen myötä osa lauluista aiotaan karsia. Siksi, ettei niitä enää lauleta, tai siksi, että ”ne ovat todella ongelmallisia”, sanoo Lingviestien puheenjohtaja Suvi Koskinen.
Poistettuihin lauluihin kuuluu esimerkiksi Lammaslaulu, jossa lauletaan seksin harrastamisesta muun muassa lampaiden ja vauvojen kanssa. Laulutyöryhmä teki päätöksen poistamisesta yksimielisesti.
Sen sijaan hengelliseksi koetut laulut, kuten virret joihin on lisätty viinaa, viinaa, viinaa -tyyppisiä sanoituksia, ovat herättäneet keskustelua puolesta ja vastaan. Koskisen mukaan tällöin on pohdittu, pitäisikö ”kunnioittaa sävelmää itsessään”. Työryhmä onkin päätynyt jättämään muutamia tällaisia kappaleita uuteen kirjaan.
Vaikka kappaletta pidettäisiin ongelmallisena, sitä ei kuitenkaan välttämättä poisteta. Ratkaisu voikin olla sanoitusten muokkaaminen.
”Silloin jos on oikeasti kappale, jota kaikki tykkäävät laulaa, muutetaan vaan sanoja.”
Esimerkiksi Euroviisu-kappaleessa laulettavaa Ruotsissa naidaan miehiä -sanoitusta on tarkoitus muuttaa. Ehdotuksena on ollut Ruotsissa pelkkiä Volvoja, Norjassa hylkeitä, Venäjällä mummoja.
Virallista päätöstä ei ole kuitenkaan vielä tehty.
SITSILAULUIHIN kajoamista perustellaan usein tasa-arvolla ja syrjinnän vastaisuudella. Mutta miksi kirjoissa ylipäätään on ongelmalliseksi koettuja lauluja?
Kenties siksi, ettei niitä välttämättä ole aikoinaan pidetty ongelmallisina, sanoo opiskelijakulttuurin historiaa tutkinut Sari Aalto Helsingin yliopistolta.
”Ronskius on aina katsojan silmässä.”
Aalto näkee nykyisen keskustelun osana pitkää historiallista jatkumoa. Eikä keskustelu rajoitu vain sitseihin. Aallon mukaan opiskelijakulttuurin muutokset voi karkeasti jakaa neljään osaan.
Vuosituhannen vaihteessa keskusteluun nousi ensin sukupuoliroolit, ja sitten alkoholin kulutus. 2000-luvulla puolestaan kritisoitiin heteronormatiivisuutta. Se näkyi sitseillä esimerkiksi tyttö-poika-istumajärjestyksessä sekä joissain laulujen sanoituksissa. Huomiota kiinnitettiin myös vähemmistöjen asemaan, ja nykyään keskustelussa on mukana myös intersektionaalinen feminismi. Se astui mukaan keskusteluun #metoo-kampanjan myötä. Tosin merkkejä on ollut jo aiemmin.
”Teekkarihymnin muutos ehkä kertoo, että [aate] löi läpi.”
Vuonna 2015 kappaleen sanoista poistettiin rasistinen n-sana.
”Ronskius on aina katsojan silmässä.”
1900-LUVUN SODAT kovensivat ilmapiiriä ja arvoja myös opiskelijaliikkeessä. Esimerkiksi fuksikulttuurissa oli sotien jälkeen paljon simputusta. Oli hyväksyttyä pilailla ensimmäisen vuoden opiskelijoiden kustannuksella.
Myös sukupuolten välinen epätasa-arvo näkyi opiskelijaliikkeessä. Osa epäili, onko naisilla tarpeeksi kykyjä akateemisille aloille.
Samalla opiskelijaelämää väritti rankka alkoholin kulutus. Aallon mukaan raskaan sota-ajan jälkeen elämästä ja nuoruudesta ”otettiin kaikki takaisin”.
Ennen 1960-luvun loppua opiskelijoiden juhlat olivat pitkälti osakuntien ja suurten ainejärjestöjen pöytäjuhlia, nykyisten vuosijuhlien kaltaisia. 1960–70-lukujen politisoitumisen aika heijastui kuitenkin myös yliopistoihin: niin sanotut ”frakkijuhlat” alettiin kokea elitistisinä. Vuosien 1969–1972 välillä akateemiset perinteet ajettiin monissa järjestöissä alas. Vapaamuotoinen biletys nousi pöytäjuhlien tilalle.
Aallon mukaan kehitys ei kulje koko ajan eteenpäin. Muutoksen voi nähdä aaltoliikkeenä. Se, mikä joskus koetaan edistykseksi, ei sitä ehkä myöhemmin ole. Esimerkiksi politisoitumisen ajan jälkeen 1980–90-luvuilla nimittäin akateemisia perinteitä alettiin taas herättelemään.
Myös nykyisen kaltaiset sitsit yleistyivät 1990-luvulla ensin poikkitieteellisissä opiskelijajärjestöissä eli osakunnissa, sitten ainejärjestöissä. Vaikutteita otettiin Ruotsista ja todennäköisesti myös teekkareilta.
Vuosituhannen vaihteessa sitsit rentoutuivat, kun ainejärjestöt alkoivat järjestää niitä enenevissä määrin. Paikalla ei ollut esimerkiksi alumneja ja professoreita osakuntien vuosijuhlien tapaan. 2000-luvun ilmiö oli myös teemasitsit eli tiettyyn teemaan mukautuminen Halloweenista Pikku Kakkoseen tai maailmansotaan.
ENTÄ NYKYINEN sitsilaulukeskustelu? Muutos kohtaa myös vastustusta. Ajatus tuntuu olevan, että raju huumori kuuluu opiskelijakulttuuriin eikä kukaan ota sanoituksia tosissaan. Ne kun voivat olla hyvin karrikoituja.
Sari Aalto arvelee monen vastustajan olevan vanhempi opiskelija. Varma hän ei kuitenkaan ole, aihetta ei ole tutkittu. Silti vanhemmat opiskelijat ovat niitä, jotka ovat historiallisesti vastustaneet opiskelijakulttuurin muutoksia. Esimerkiksi silloin, kun vuosijuhlien ohjelmaan haluttiin sodan jälkeen lisätä tanssi, vanhemmat opiskelijat vastustivat. Heidän mielestään tanssiaiset olivat erikseen.
Aalto jakaa muutoksen vastustajat kahteen ryhmään. Ensimmäisessä laulut nähdään aikansa tuotteina. Niiden laulaminen ei merkitse laulun arvojen kannattamista tai tiettyyn kulttuuriin sitoutumista.
”He varmasti aidosti näkevät, että opiskelijakulttuuriin kuuluu ronski huumori.”
Entä toinen ryhmä? Aallon mukaan sen muodostavat ne, jotka ”näkevät käytäntöjen muuttamisessa jonkinlaista piilofeminististä vallankumousta, jota on vastustettava yleisesti”. Hän kuitenkin arvelee, että ylioppilaskunnissa tämä joukko ei ole suuri.
Lingviestien Suvi Koskinen ei niele väitettä, että raju huumori väistämättä kuuluu opiskelijaelämään.
”Vaikka laulut ovat vitsejä, on taustalla tietynlainen ajatusmalli.”
Koskisen mielestä opiskelijakulttuuri ei saa olla oma kuplansa. Siksi opiskelijat eivät hänen mielestään voi sanoa mitä haluavat sillä verukkeella, että ”opiskelijat vain ovat tämmöisiä”.