Sydämeen sattui tänään, kun selasin vaihteen vuoksi vessassa istuessani Jodelia ja havaitsin siellä kipeän postauksen.
”Onko täällä muita fukseja jotka ei oo saanut vielä yhtäkään kaveria? :(”, viesti alkoi.
Et ole ainoa, se kävisi selväksi jo heti Jodel-ketjusta, jossa moni muukin kertoi, ettei ole ensimmäiselle opiskeluvuodelleen saanut yhtään kaveria.
Tutkimusten perusteella yksinolo ja sitä myötä melko varmasti myös yksinäisyys on lisääntynyt viime vuosikymmeninä huomattavasti. Tämä koronasyksy saattaa tehdä uusia yksinäisyysennätyksiä.
Me olemme kaikki mahdottomassa tilanteessa, joten olkaa armollisia toisillenne.
Jyväskylään tullessani minäkin tutustuin uusiin ihmisiin ainejärjestöni bileissä ja tapahtumissa. Ystävystyminen tapahtui sitten myöhemmin, mutta oli helppoa, kun tapasi melkein joka viikko uusia ihmisiä. Näin karanteeni- ja etäaikana ei tapaa edes niitä vanhoja ihmisiä.
Siinä mielessä onkin ärsyttänyt niin maan perkeleesti liiallinen moralisointi ihmisistä, jotka yrittävät viettää edes jonkinlaista sosiaalista elämää ja käyvät ulkona. Omassa yliopistossamme minulle ei ole tullut vastaan henkilökunnan kritiikkiä, mutta melko monessa muussa korkeakoulussa henkilökunta on ylintä porrasta myöten kommentoinut epäasiallisesti niitä vähiäkin tapahtumia, mitä on järjestetty.
Me olemme kaikki mahdottomassa tilanteessa, joten olkaa armollisia toisillenne. Toisaalta ei pitäisi juurikaan osallistua tapahtumiin siinä pelossa, että korona leviää, mutta toisaalta monella seinät kaatuvat päälle ja yksinäisyyden tunne on musertava.
Koronapandemia on tilapäinen, vaikka hyvin hankala, inhottava ja potentiaalisesti tappava haitta, mikäli kuuluu riskiryhmiin. Mutta yksinäisyys on yhtä lailla potentiaalisesti tappava, hankala ja inhottava asia eikä niin tilapäinen. Jos vanhat kaverit ovat levinneet pitkin Suomea eikä uudesta opiskelukaupungista löydy uusia, kuinka kauan yksinäisyys kestääkään? Koko opiskelun ajan?
Kukaan ei kuitenkaan ansaitse olla yksin. Ihminen on laumaeläin.
Jos pettyy vastoinkäymisiin ja ystävystymisen hankaluuteen katkerasti jo ensimmäisenä opiskeluvuotenaan, voi yksinäisyydestä ja ajatuksesta, että ehkä sitten ansaitseekin olla yksin, tulla loputon pakkoajatus päähän.
Kukaan ei kuitenkaan ansaitse olla yksin. Ihminen on laumaeläin.
En nyt hae takaa sitäkään, että kaikkien pitäisi lakata viis veisaamasta vaarallisesta, maailmanlaajuisesta pandemiasta, mutta toivon, että me kaikki tekisimme nyt oman osamme sen varmistamiseksi, että mahdollisimman monet yksin jääneet fuksit ja vanhemmat opiskelijat löytäisivät seuraa.
Ainejärjestöjen ja muiden opiskelijajärjestöjen kannattaisi ehkä harkita rohkaisua ns. koronakuplien muodostamiseen, missä illanviettoja järjestetään sitten pienillä porukoilla, jotka hengaavat keskenään. Tämä voi johtaa tietysti klikkiytymiseen, mutta olisi kaikilta laupeuden työ hengata muidenkin kuin niiden kanssa, joiden kanssa hengaa yleensä muutenkin.
Mikään ratkaisu ei ole näinä aikoina täydellinen: älkää siksi kritisoiko ihmisiä, jotka haluavat elää edes vähän.