Amélie oli Hannaleena Haurulle merkityksellinen elokuva. Hän vihasi sitä ensi näkemältään.

Ranskalaisessa Jean-Pierre Jeunet’n klassikossa päähenkilö auttaa läheisiään löytämään onnen, ja kohtaa itsekin rakkauden. Kun elokuva ilmestyi vuonna 2001, Hauru oli kahdeksantoista ja kävi Kallion ilmaisutaidon lukiota. Moni opiskelukaveri ihastui elokuvaan, piti tarinaa ihanana.

Mutta Haurua ahdisti, erityisesti elokuvan kuvaus romantiikasta. Tuollaistako sen kuuluu olla, hän pohti.

Oliko se ratkaiseva kokemus? Hauru uskoo niin.

Vappupäivä 2019 oli keskiviikko. Instagramissa julkaisemassaan kasvokuvassa Hauru ei hymyillyt. Hän katsoi kameraan leuka koholla, huulillaan punaa. Kuvan päällä oli teksti, jossa luki Fucking with Nobody.

Ja kuvatekstinä: ”It is a new project I’m working on.”

Hauru, elokuvaohjaaja ja -käsikirjoittaja, oli kehitellyt toisen pitkäelokuvan juonta tovin. Rakkauden ja seksuaalisuuden teemat kiehtoivat. Niitä hän oli käsitellyt aiemminkin, kuten lyhytelokuvissaan Metatitanic (2018) ja Säälistäjät (2014). Ja ihmissuhdeongelmat, joka oli keskeinen teema ensimmäisessä pitkäelokuvassa, vuonna 2017 ilmestyneessä Lauri Mäntyvaaran tuuheet ripset.

Mutta keväällä 2019 vaikutti eniten hämmennys. Oma ajatus romanttisesta rakkaudesta ei sopinut ”tarjolla oleviin parisuhdelokeroihin”.

Pelottiko enemmän parisuhdemallit vai rakkaus? Ei Hauru tiennyt. Täytyi ottaa selvää, ”mennä kohti rajaa”.

”Käsikirjoituksen saattaa lukea vain yksi ihminen, jonka päätöksestä rahoitus on kiinni.”

Kesän alussa hän kysyi toiseksi käsikirjoittajaksi Lasse Poseria. He olivat tehneet yhteistyötä aiemminkin, edellisen kerran Metatitanicissa, jonka Poser kuvasi.

Yhdessä he keskustelivat, työstivät materiaalia.

Tulos julkaistaan Suomen elokuvateattereissa joulukuun 11. päivänä. Elokuvan nimi on Fucking with Nobody.

Satiirisessa draamakomediassa ikisinkkuelokuvaohjaaja Hanna – jota Hauru itse näyttelee – alkaa elää parodista kulissisuhdetta nuoren näyttelijäystävänsä Ekun (Samuli Kujala) kanssa. Feikkiromanssin avulla he haluavat ystävineen osoittaa nyky-yhteiskunnan nojaavan alkukantaiseen arvomaailmaan, romanttisiin ja stereotyyppisiin tarinoihin. Rakkaustarina kuitenkin karkaa käsistä, vaikuttaen muihin ihmissuhteisiin.

Elokuva kyseenalaistaa Haurun mukaan ”meille syydettyä perinteistä parisuhdemallia”. Ajatusta ydinperheestä, heteronormatiivisuudesta, monogamiasta – enimmäkseen.

”Tai ylipäätään mallia siitä, miten kuuluu olla suhteessa.”

Haurusta ei pitänyt tulla elokuvantekijää. Hän syntyi Hyvinkäällä 1983, on duunariperheestä. Vanhemmat työskentelivät ravintola-alalla, kun Hauru oli lapsi.

Elokuvat kyllä kiinnostivat lapsesta saakka. Erityisesti 1980-luvun komediat, kuten Top Secret (1984), Mies ja alaston ase (1988) ja Kala nimeltä Wanda (1988). Hauru ihaili Monty Pythonia, Andy Kaufmania, Eddie Murphya.

Mutta elokuvien teknisyys tuntui haastavalta. Ei se lopulta ollut, mutta sitä Hauru ei vielä tiennyt lukion jälkeen. Teatteri vetosi enemmän.

Ei se oikeastaan ollut ihme. Lapsena hän järjesti kesäisin serkkujensa kanssa näytöksiä äidin suvun kesämökillä Multialla, ja perusti ala-asteella kaverinsa kanssa näytelmäkerhon. Kirjoitti koko lukion ajan teatteria.

Vuonna 2003 hän haki opiskelemaan Tampereen yliopistoon teatterin ja draaman tutkimusta ja Tampereen ammattikorkeakoulun taiteen ja viestinnän osastolle tuottamista, ja pääsi.

Vuotta myöhemmin tapahtui käänne.

 

Koulun seinälle kiinnitetyssä julisteessa mainostettiin Euroopan-laajuista nuorten ammattilaisten järjestön Nisi Masan käsikirjoituskilpailua. Hauru opiskeli samaan aikaan elokuvakäsikirjoittamista, ja kirjoitti kurssityönään lyhytelokuvaa. Hän päätti kokeilla.

Sitten mentiin lujaa. Yhtäkkiä Ranskassa parikymmentä nuorta luki Haurun käsikirjoitusta, kehui sitä ja kannusti. Käsikirjoitus sijoittui lopulta kolmen parhaan joukkoon tuhansista. Palkinto: 4 000 euroa tuotantotukea.

Korkeakoulun päättötyönä toteutettu lyhytelokuva Jos kaadun pohjautui palkittuun käsikirjoitukseen. Se sai ensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlien Critics week -sivusarjassa vuonna 2007, ja voitti muun muassa Uppsalan lyhytelokuvajuhlien Grand Prix’n.

Voisi luulla, että sellainen lisää uskottavuutta kotimaassa rahoittajien silmissä. Mutta ei se ihan niin mennyt.

Sitten mentiin lujaa. Yhtäkkiä Ranskassa parikymmentä nuorta luki Haurun käsikirjoitusta, kehui sitä ja kannusti.

Se oli vuotta 2007. Hauru osallistui elokuva-alan tilaisuuteen Suomessa. Sellaiset tapahtumat ovat verkostoitumisen kannalta tärkeitä, voi tavata potentiaalisia rahoittajia.

Kuka rahoittaja oli, sitä Hauru ei enää muista. Ainoastaan keskustelun kulun. Hän esitteli itsensä, kertoi palkitusta lyhytelokuvastaan. Se ei rahoittajaa kuitenkaan kiinnostanut.

Harmitti. Vuotta aiemmin Hauru oli aloittanut käsikirjoittamisen opinnot Taideteollisessa korkeakoulussa, nykyisessä Aalto-yliopistossa. Hän mainitsi siitä rahoittajalle lopuksi, aivan ohimennen.

Ne olivat taikasanat. Rahoittajan ilme kirkastui, hän alkoi puhutella Haurua.

Kokemus on Haurun mukaan esimerkki siitä, että rahoittajat kiinnostuivat hänestä vasta Taikissa aloittamisen jälkeen.

”Ongelmallista”, Hauru sanoo nyt, ”jos nuorten tekijöiden uskottavuus riippuu opinnoista.”

Silloin, ja nykyäänkin, Aalto-yliopiston elokuvataiteen laitoksen linjoille otetaan vuosittain kahdesta neljään opiskelijaa.

Haurun mukaan Suomessa on aktiivinen indie-elokuva -kenttä. On taitavia, itseoppineita tekijöitä, joiden lyhytelokuvilla on netissä enemmän näyttökertoja kuin Haurulla. Rahoitusta he eivät kuitenkaan saa, ”ei ole riittävää uskottavuutta”.

”Ja tuo on vain yksi suomalaisen elokuva-alan rahoituksen ongelmista.”

Entä ne muut?

Lista ongelmista.

Yksi: Moniäänisyyden puuttuminen.

”Seurausta siitä, että rahoittajat eivät ota riskejä.”

Haurun mielestä hankaluudet ”eivät koske vain nuoria”, ”vaan myös vähemmistöryhmiä”, ja naisia.

Lokakuussa 2020 julkaistun Aalto-yliopiston ja Women in Film and Television Finland ry:n kyselyn mukaan naiset kohtaavat toistuvasti sukupuoleen liitettyä kielteistä arviointia elokuvahankkeiden rahoitusneuvotteluissa ja kehittelytyössä.

”Pitäisi löytyä tilaa myös niille, jotka eivät ole valkoisia heteromiehiä”, Hauru sanoo.

Kaksi: Läpinäkyvyyden puuttuminen.

Rahoitusta koskevien päätöksien perustelut ovat usein yleisluontoisia lausumia, ja tarkemmat syyt voivat jäädä epäselviksi.

”Ei tiedä, millä perustein päätökset tehdään, millä aikataululla ja kenen kanssa kilpailee.”

Kolme: Vallan keskittyminen.

Suomessa suurimmat elokuvarahoittajat ovat Suomen elokuvasäätiö SES ja Yleisradio.

”Käsikirjoituksen saattaa lukea vain yksi ihminen, jonka päätöksestä rahoitus on kiinni.”

Haurun mielestä ”useamman henkilön pitäisi vertaisarvioida” hakemuksia.

Hän on ollut itse mukana elokuvajärjestö Nisi Masan raadissa käsikirjoituskilpailuun osallistumisen jälkeen. Siellä samaa tekstiä arvioi moni lukija.

”Olen ollut tilanteessa, jossa en ymmärtänyt käsistä. Muut arvioijat sen sijaan näkivät potentiaalin ja avasivat sen merkityksiä.”

Neljä: Pitkä prosessi.

Teoksen suunnittelijat joutuvat neuvottelemaan useiden päättäjien kanssa hakiessa rahoitusta eri vaiheisiin: käsikirjoittamiseen, kehittelyyn, tilausmaksuun, tuotantoon. Idean ja ensi-illan välisen ajanjakson pituus suomalaisessa pitkäelokuvassa voi olla yhdestä kymmeneen vuotta, ja ylikin.

”Yritäpä tehdä ajankohtaisaiheesta elokuvaa.”

Haurun ensimmäisen pitkäelokuvan tekoon meni viisi vuotta. Sen sijaan Fucking with Nobodyn kohdalla oli toisin, mutta rahoitusta ei haettukaan Suomesta. Venetsian Biennale Cinema Collegen työpajaan valittiin satojen hakemusten joukosta 12 elokuvahanketta, joista lopulta neljä sai tuotantotuen: kukin 150 000 euroa. Päätös rahoituksesta tuli joulukuussa 2019. Koko prosessi ensimmäistä ideasta ensi-iltaan vei puolisentoista vuotta.

”Sehän on kotimaisessa rahoitusprosessissa miltei mahdottomuus.”

Viisi: Summat.

Fucking with Nobodyn mikrobudjettirahoitus kuulostaa pieneltä, jos vertaa Lauri Mäntyvaaran tuuheet ripset -elokuvan reilun miljoonan euron tuotantotukeen.

Hauru kertoo ”vähän kökön kuvataidevertauksen”. On kaksi teosta: A1-kokoinen öljyvärimaalaus ja A4-kokoinen vesivärityö.

”Silloin rahoituksen ei tarvitse olla sama. Ei voi verrata.”

Haurun mielestä miljoona euroa ”voisi hyvin jakaa kolmeen osaan”. Mutta Suomessa mikrobudjetteja ei juuri ole tarjolla. Pienimmätkin summat ”ovat suuria”.

”Alle miljoonan euron elokuvaa pidetään aina poikkeuksena. Kankea yleisasenne erilaisiin tuotantotapoihin ja rahoitukseen kaventaa sitä, millaisia elokuvia valkokankaille päätyy.”

Sitten hän haluaa selventää erästä asiaa. Fucking with Nobodyssa hänellä on monia rooleja: ohjaus, käsikirjoitus, leikkaus, pääosa.

”Mutta ei liity missään nimessä rahoituksen kokoon. Hollywood-tuotannon kautta on totuttu siihen, että elokuvan eri sektoreilla on eri tekijät.”

”Mutta siksi käytän itsestäni mieluummin termiä elokuvantekijä kuin pelkkä ohjaaja tai käsikirjoittaja.”

Elokuvassa päähenkilö Hanna kritisoi kaupallisia elokuvia tuottavaa Kristiania. Kapitalismi rajoittaa kokeellisuutta, luovuutta!

Tosielämässä Haurussa on ”vähän molempia”. Hän on ”kapitalismin orja”, ”kuten me kaikki”, vaikka on tehnyt myös ”taiteellisia elokuvia”. Sellaisia, kuten Fucking with Nobody.

”Sehän ei ole kaupallinen elokuva.”

Toisin kuin seuraava hanke, ”tosi kaupallinen”, olisi, jos rahoitushakemus menee läpi.

”Mun kaikki antikapitalistiset fanit varmaan ryttäisi mut täysin.”

Naurua.

”Mutta jollain vuokra pitää maksaa.”