”Anteeksi, jos on tyhmä kysymys”, ”Ylläpito poistaa, jos ei kuulu tänne”, ”Älkää nyt kivittäkö, mutta”.
Löydän itseni illalla sohvan nurkasta itku silmässä, vaikka päiväni on ollut mukava ja fiilis kokonaisvaltaisesti hyvä. Ei ole enää. Olen päätynyt lukemaan Facebookin Puskaradio-ryhmien postauksia ja niiden alle kertyviä lukuisia kommentteja.
Puskaradiossahan ei ole pakko olla, jos ei kestä pientä vittuilua.
Mutta miksi minun täytyy kestää, jos tahdon osallistua yhteisön keskusteluun ryhmässä, joka on tarkoitettu tuomaan saman kaupungin asukkaat yhteen? Jossa saa vinkata, mitä tapahtuu ja missä tapahtuu. Jossa saa kysyä, missä kaupassa myydään hinta-laatusuhteeltaan parhaita villasukkia.
Minun täytyy olla paksunahkaisempi. Kovempi. En saa olla näin herkkä. Kuinka muuten uskaltaisin kysyä, mistä löytyvät Jyväskylän kivoimmat koirapuistot?
Haluan keskustelua, vuorovaikutusta ja toiset huomioivaa kommentointikulttuuria. Etenkin nyt, kun näiden ruutujen tärkeys välisessämme kommunikaatiossa on korostunut.
Tähän tarvitaan taitoa ja jatkuvaa varpaillaan pysymistä, koska vain vahvimmat selviytyvät. Jos haluat välttää mahdolliset konfliktit kommenteissa, postaus kannattaa aloittaa jo valmiiksi tiedostamalla, että kyselet tyhmiä ja sinut tullaan lynkkaamaan ja haukkumaan – mieluiten ulos koko ryhmästä.
Yhä suurempi osa postauksista jo alkaakin varovaisella ilmapiirin tunnustelulla ja anteeksipyynnöllä, koska turhaa ja typeräähän tätä kuitenkin on kysyä. Se on hyvä itse kirjoittaa auki aloitukseensa, jotta muiden ei kommenteissa tarvitse edes vaivautua. Ja he vaivautuvat silti.
Siinä on jotain, joka saa minun vereni kiehumaan, kun tuolla ei muka mihinkään lakeihin perustuvalla esteradalla aikuinen ihminen kutsuu toista ihmistä ääliöksi. Tyhmäksi. Idiootiksi. Koska profiilinsa perusteella tällä aikuisella ihmisellä on lapsia, joille hän toivottavasti opettaa, että toista ei saa haukkua tai kiusata.
Kun minä haukuin pienenä siskoani tarpeeksi monta kertaa ääliöksi tai kakkapääksi, suuni pestiin saippualla. Pandemian aikana, jos milloin, on käsiä desinfioitu ja pesty. Eivätkä ne silti tunnu kirjoittavan yhtään sen kauniimpaa puhetta.
Tämä aihe toki koskee jokaista ikäluokkaa ja yksilöä. Sosiaalinen media kun on maailmanlaajuinen alusta, jolle lähes jokaisella meillä on pääsy. Onko se sitten niin, että minulle tuntematon ihminen muuttuu ihmiseksi vasta sitten, kun olen hänet fyysisesti tavannut? Huudanko vain sopimattomuuksia tänne loputtoman kommenttitulvan keskelle, koska en osaa nähdä ihmistä kirjainten takana?
Sillä vaikka kuinka muistutamme toisiamme siitä, että ruudun toisella puolella on toinen aivan oikea elävä ihminen, saattaa yksi väärin tulkittu virke silti saada sen herttaisimmankin henkilön oksentamaan kaiken pahan olonsa ruudun toiselle puolelle. Sinne jonnekin. Sille jollekin.
Koska täällä olemme me kaikki, tarkoittaa se myös loputtoman laajaa kirjoa erilaisia lukijoita ja kirjoittajia. Joku saattaa kokea vaikeaksi tulkita tekstiä, kun ei kuule kirjoittajan äänenpainoja. Tai näe ilmeitä. Iloiset hymiöt voivat olla iloisia hymiöitä – tai piilovittuilua. Toinen taas ei syystä tai toisesta kykene tuottamaan täydellistä tekstiä, mutta se ei tarkoita, etteikö hänellä olisi oikeutta tulla kuulluksi ja ymmärretyksi.
Kun tämä kaikki on ajoittain vaikeaa varmasti lähes jokaiselle meistä, eikö juuri sen takia olisi parempi käyttäytyä nätisti? Olisiko sittenkin mahdollista, että olet tulkinnut jotain väärin? Äkkipikaisuuden sijaan voisit laskea edes kahteen ja miettiä, osaatko vastata tähän muuta, kuin ”ääliö”.
Pandemian aikana, jos milloin, on käsiä desinfioitu ja pesty. Eivätkä ne silti tunnu kirjoittavan yhtään sen kauniimpaa puhetta.
Minä en halua aina olla kova ja valmiina vastahyökkäykseen, kun avaan selaimen tai sovelluksen. Minä haluan voida olla pehmeä ja tietämätön. Koska haluan myös mahdollisuuden uskaltaa tietämättömyydessäni kysyä.
Haluan keskustelua, vuorovaikutusta ja toiset huomioivaa kommentointikulttuuria. Etenkin nyt, kun näiden ruutujen tärkeys välisessämme kommunikaatiossa on korostunut.
Käyttäydytään.