Kevät ei ole ollut maailmalle helppoa aikaa – eikä myöskään opiskelijalle. Tuleville opiskelijoille kevät otti varsin synkeän käänteen, kun pääsykokeita rukattiin kiireessä etäversioiksi. Samalla eriarvoistavaa ja käytännössä maksullista koulutusta tarkoittavan avoimen väylän perusteella valittavien opiskelijoiden määrää kasvatettiin rutkasti, mikä herätti monissa huolestuneisuutta.

Tämän lisäksi talouden selviämispaketissa ehdotettiin – jälleen kerran – ”maltillisia” lukukausimaksuja opiskelijoille.

Jo lukukausimaksujen ehdottaminen on punainen vaate suurimmalle osalle opiskelijoita ja opiskelijajärjestöjä.

 

Erityisen vituttavaksi ehdotus muuttui, kun lukukausimaksuja edistävän työryhmän jäsenet Vesa Vihriälä ja Bengt Holmström pääsivät perustelemaan ehdotustaan.

”Sitä paitsi he (korkeakouluopiskelijat) myös tulevat keskimäärin paremmista kotitaustoista ja saavat todennäköisesti suuremman aineellisen perinnön kuin he, jotka eivät korkeakouluopintoihin päädy”, Vihriälä perusteli.

Jo ennen tätä lukukausimaksuja oli helppo vastustaa niiden eriarvoistavien yhteiskunnallisten vaikutusten vuoksi.

Perustelujen jälkeen saattoi ainoastaan tyrmistyä siitä, että eriarvoistaminen vaikutti olevan syynä koko ehdotukselle. Olisi vain suoraan sanottu, että tarkoituksena on, että korkeakoulutus on tulevaisuudessa vain entistä enemmän hyväosaisten perheiden jälkeläisten heiniä.

Jo ennen tätä lukukausimaksuja oli helppo vastustaa niiden eriarvoistavien yhteiskunnallisten vaikutusten vuoksi.

Ehkä raivostuttavinta oli kuitenkin Holmströmin hillittömän alentava kommentti:

”Toivon teidän ymmärtävän, että se, että teiltä vaaditaan paljon, on välittämistä. Se, että teiltä ei vaadita paljon eikä seurata niin kuin me [MIT:ssa] seuraamme opiskelijoita ja saatte tehdä mitä haluatte, on välinpitämättömyyttä yhteiskunnalta. Olisitte paljon onnellisemmassa asemassa sellaisessa paikassa, jossa teistä välitettäisiin mutta myös vaadittaisiin suorituksia.”

Todellakin, mikään ei huuda ”Välitän sinusta, opiskelija” samalla tavalla kuin Vihriälän työryhmän esimerkki, 2000 euron lukukausimaksut.

Holmström esittää asiansa korkeakouluopiskelijoille kuin hän puhuisi tuhmille lapsille. Sietämättömän alentavuuden lisäksi olettamus opiskelijoihin kohdistuvan vaatimustason alhaisuudesta on erittäin omituinen.

Reipas puolet suomalaisista opiskelijoista uupuu opinnoissaan, varmaankin sitten siksi, että meiltä ei vaadita paljon. Kiitos tiedosta Bengt, kiitos todella paljon.

Holmström esittää asiansa korkeakouluopiskelijoille kuin hän puhuisi tuhmille lapsille.

Maailmalla alun alkaen ”maltilliset” lukukausimaksut eivät ole sellaisiksi jääneet. Esimerkiksi Englannissa ensimmäiset lukukausimaksut olivat maksimissaan 1000 puntaa vuodessa tullessaan käyttöön vuonna 1998. Nyt maksimi on jo huimat 9250 puntaa vuodessa.

Opiskelijoiden suurin ongelma on jo nyt riittämätön toimeentulo. Harva selviäisi lukukausimaksuista muuten kuin nostamalla lisää ja lisää lainaa, jonka maksimimäärää epäilemättä korotettaisiin entisestään. Jo nyt opintolainataakka voi nousta yli 35 000 euroon, mikäli opiskelijan on pakko nostaa koko velka.

Jos tukikuukaudet loppuvat ja lainaa ei enää saa, jää opiskelijan elämiseen jäljelle vain toimeentulotuki, jolla ei todellakaan 2000 euron lukukausimaksuja maksella. Mikäli opinnot takkuavat vaikkapa mielenterveysongelmien, yllättävien elämäntilanteen muutosten tai ihan vaikka keskittymis- tai lukihäiriön takia, voi olla että opinnot jäävät kesken ja niskaan kaatuu järjetön lainataakka ilman tutkintoa ja töitä.

 

Lukukausimaksut myös varmasti vähentäisivät ihmisten mahdollisuuksia kouluttaa itsensä uudelleen tai vaihtaa alaa, vaikka halua ja tarvetta olisi. Tämä olisi aivan järjetöntä nykymaailmassa jossa etenevä digitalisaatio ja automatisaatio edellyttää uutta opiskelua yhä suuremmalta määrältä ihmisiä.

Pikkuisen Suomen valtti on sivistynyt ja korkeasti koulutettu väestö, jota lukukausimaksut ampuisivat pitkällä tähtäimellä suoraan polvilumpioon tehden peruuttamatonta vahinkoa.

 

Ainoa hyvä puoli lukukausimaksuissa olisi, että ylioppilaskuntien pikkuruinen jäsenmaksu tuskin tuntuisi opiskelijasta enää miltään 2000 euron vuosittaisen konkurssin rinnalla. Siitä huolimatta opiskelijajärjestöjen on jälleen kerran aika nousta barrikadeille ja tunkea tämän ehdotuksen pää giljotiiniin, minne se kuuluukin.

Kauan eläköön vapaus, maksuton koulutus ja tasa-arvo!