Tampereen Työväen Teatterin Kellariteatterin näyttämölle on muutaman lavasteen avulla luotu kerrostaloasunto. On sohvaa, kampauspöytää ja parveketta. Kahden sisaren koti. Koiran morsianten koti.

Näytelmän käsikirjoittaja ja ohjaaja Sirkku Peltola istuu Kellariteatterin katsomon pehmeillä penkeillä. Kyseessä on Peltolan 30. näytelmäteksti. Hän on työskennellyt teatterin parissa 1980-luvulta asti. Näytelmätekstien kirjoittamisen lisäksi hän on ohjannut lähemmäs sata näytelmää. 

“Jyväskylässä alkoi kiinnostus teatteriin, hieman vahingossa, siellä Ylioppilasteatterissa.”

Peltola on opiskellut Jyväskylän yliopistossa kirjallisuutta ja valmistunut filosofian maisteriksi. Yliopistovuosien aikana Peltola kirjoitti ja ohjasi näytelmiä, perusti oman teatteriryhmän, työskenteli tuntiopettajana ja oli näyttelijänä useammassa teatterissa.

“Ne oli riehakkaita vuosia”, hän naurahtaa. 

“Kaiken kulttuurin kehto ja keidas” Ilokivi oli Peltolalle paikka, jossa hän vietti enemmän aikaa kuin kotonaan. Ylioppilasteatterissa hänen ensimmäinen ohjauksensa oli Georg Büchnerin Woyzeck ja muutamaa vuotta myöhemmin oli Peltolan ensimmäisen näytelmätekstin, Pikku jättiläisen, vuoro. 

“Siihen ympärille kasaantui hirveän hyviä tyyppejä, jotka inspiroivat. Halusin kirjoittaa sille porukalle”, hän sanoo.

Sysäyksen, inspiroivien ihmisten lisäksi, näytelmäkirjoittamiselle oli gradun valmistuminen. Peltola kertoo, kuinka kaikki tieto kerättiin kirjastosta ja teksti naputeltiin kirjoituskoneella valmiiksi “leikkaa-liimaa-systeemillä”. Samankaltaista oli kirjoittaa näytelmä.

“Ajattelin, että jos saan tällaisen kokonaisuuden kirjoitettua, niin kyllä näytelmänkin.”

“Kaiken kulttuurin kehto ja keidas” Ilokivi oli Peltolalle paikka, jossa hän vietti enemmän aikaa kuin kotonaan.

Koiran morsiamet alkaa monologilla, jossa käydään läpi arkipäivän yksityiskohtia, kuten Lidlin asiakaskuntaa, tonnikalapurkkien “protskuletta” ja naapurin nuoren miehen parturikäynnin lopputulosta.

Peltolan näytelmille on tyypillistä tarkastella maailmaa ja yhteiskuntaa yksilön ja perheen kautta. Näytelmien kieli on kepeää ja tarkkanäköistä, hahmot tragikoomisia ja inhimillisiä. Hänen teoksissaan on käsitelty muun muassa lapsettomuutta, 2000-luvun Suomen maaseutua sekä rakkauden kaipuuta. 

Kysymykset tasa-arvosta ja epäoikeudenmukaisuudesta ovat kiinnostaneet näytelmäkirjailijaa. Hän kertoo, ettei varsinaisesti ole koskaan ottanut kantaa näytelmissään, mutta on pyrkinyt huumorin kautta tuomaan esiin epäkohtia.

Peltola on kirjoittanut näytelmiä 1980-luvun puolivälistä asti. Samat aiheet inspiroivat häntä yhä, yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin. 

“Tuntuu, että äidinmaidossa saa jonkinlaisen tarkastelukulman maailmaan. Se luukku voi olla hyvinkin pieni, mutta se valottaa paljon. Tästä luukusta tarkastelee maailmaa loppuun asti.”

Suomalaisten teatterien lisäksi Peltolan näytelmiä on käännetty usealle eri kielelle ja esitetty ympäri maailmaa, muun muassa Kroatiassa, Venäjällä ja Yhdysvalloissa. Peltolalle on ollut inspiroivaa, että hänen tekstinsä ovat jaettavissa erilaisissa kulttuureissa. Erona suomalaisiin esityksiin on se, että hän pystyy irtaantumaan teatteriohjaajan roolista.

“Silloin kiinnostaa vain se, että stooriin on haluttu tarttua ja se on puhutellut ihmisiä.”

Esitykset ulkomailla ovat myös tarjonneet runsaasti kontakteja ja aukaisseet erilaisia maailmoja. Peltola kuvailee tilannetta “valtavaksi bonukseksi”, jonka eteen hän ei ole itse tehnyt varsinaisesti työtä. Muut ihmiset ovat lähteneet viemään näytelmiä Suomen ulkopuolelle ja asiat ovat menneet omalla painollaan eteen päin. Myös kääntäjillä on ollut tärkeä osa. Peltola mainitsee nykyisen apurahajärjestelmäfilosofian, jossa ensin pitäisi olla sopimus käännöksestä, jonka jälkeen teksti vasta käännettäisiin. 

“Suomen kieli on kieli, jota ei kukaan voi etukäteen lukea. Ensin pitäisi olla teksti käännetty.”

“En osaa nähdä, että milloin olisi tullut kerrottua kaikki tarinani. Ei varmaan ennen kuin kuolen.”

Omien tekstiensä lisäksi Peltola on ohjannut lukuisia muita näytelmiä. Tyypillistä kuitenkin on, että hän on dramatisoinut teokset “omalle kielelleen” jo suunnitteluvaiheessa. Poikkeuksena hän mainitsee Arthur Millerin Kauppamatkustajan kuoleman – jonka tosin käänsi uusiksi. Peltolan suhde teatteriin on kielen kanssa operoimista. Hän haluaa tuntea teoksen kielen läpikotaisin, jotta saisi siihen otteen.

“Poikkeuksetta tekstit ovat omiani aina jossain määrin.”

2000-luvulla puhenäytelmien lisäksi Peltola on tehnyt musikaaleja. Hän on tehnyt musikaaliversiot muun muassa Minna Canthin Työmiehen vaimosta sekä Anna-Liisasta ja Anneli Kannon Veriruusut-romaanin pohjalta.

Vaikka kirjoitusvaihe on aina samankaltainen, ohjaustyö on täysin erilaista musikaalien kohdalla. Peltola on ohjannut Tampereen Työväen Teatterin suurelle näyttämölle lukuisia teoksia. Suunnittelun on oltava tarkkaa ja musikaali on käytävä pienoismallin kanssa useasti läpi ennen harjoituskauden alkua. Oman lisänsä tekemiseen tuo musiikki. 

“Musiikin voima ja vaikutus on valtava, sen sisällä ikään kuin heiluu koko harjoitusprosessin ajan. Se on kuluttavaa, mutta myös antoisaa.”

Suuren näyttämön sadan hengen musikaalituotantoihin varattu harjoitusaika on saman pituinen kuin Kellariteatterin muutaman hengen intiimeihin puhenäytelmiin. Peltola kertoo, että pienimuotoisen näytelmän tekemisestä saa voimaa enemmän kuin siihen menee. Kantaesitysmusikaaleissa, joita Peltolalla on takan useita, vastuu on suuri ja uuvuttava. 

“Jotenkin siihen isoon muotoon haluaa vain palata, kun on mahdollisuus puhutella isoja aiheita ja saada isoja joukkoja liikkeelle.”

“Kaikki maailman näytelmät voi kuka tahansa muu ohjata, mutta ne mitä kirjoitan, ei voi kukaan muu kirjoittaa.”

Kirjoittaminen on yliopistoajoista lähtien ollut vahvasti osa Peltolan elämää. Vuosien saatossa hänen ammatikseen on muotoutunut pääasiallisesti näytelmäkirjailijan ammatti. Peltolan elämään sopii se, että puolet vuodesta hänen on mahdollista kirjoittaa ja puolet ohjata. Yksinäinen puurtaminen on ehdottoman tärkeää ja työrooleihin liittyy tietynlainen arvolataus.

“Kaikki maailman näytelmät voi kuka tahansa muu ohjata, mutta ne mitä kirjoitan, ei voi kukaan muu kirjoittaa.”

Vuosikymmenten läpi jatkunut kirjoittaminen on tarkoittanut sitä, että koskaan ei ole tullut tilannetta, jossa kirjoituspöytä olisi tyhjä. Usein kesken on kaksi kirjoitustyötä, jotka sysäävät toisiaan eteen päin. Peltola ei ole koskaan pakottanut itseään kirjoittamaan eikä näe sellaista tilannetta tapahtuvan. Kirjoittaminen hiipuu, jos on hiipuakseen.

“En osaa nähdä, että milloin olisi tullut kerrottua kaikki tarinani. Ei varmaan ennen kuin kuolen.”

 

Jokainen oma teksti on muuttanut Peltolan elämää. Näytelmätekstit siirtyvät näyttämöille ja prosessiin sisältyy yllätyksiä ja salaisuuksia. Vaikka hän käyttää aikaa kirjoittamiseen, opiskelee paljon ja tekee monia versioita teksteistä, paljastuu aina jotain yllätyksellistä. 

“Kun tekstiä aletaan tehdä toiminnaksi, siinä näyttäytyy jotain mikä on täysin tiedostamatonta. Se on ehkä jotain, joka hätkäyttää joka kerran ja muuttaa jollakin tasolla.”

Vaikka dramaattista käännettä ei ole Peltolan omin sanoin tapahtunut, mainitsee hän Suomen hevonen -tekstin. Vuonna 2004 kantaesityksensä saanut näytelmä on käännetty usealle eri kielelle ja sitä on esitetty ympäri Suomea sekä Eurooppaa. Suomen hevonen on samannimisen, neliosaisen trilogian ensimmäinen osa.

“Vasta jälkeenpäin olen ehkä tajunnut, että se oli aika iso asia. Sen arvon on hahmottanut.” 

Teatteri on ainutlaatuinen laji. Asiat tapahtuvat hetkessä, eikä niitä ole mahdollista toistaa tismalleen samanlaisina. Peltola nostaa esille kaksi sanaa, jotka kiteyttävät teatterin merkityksen ja syyn sille, miksi se jatkaa olemassaoloaan. 

“Läsnäolo ja jakaminen.”

Vuosien saatossa Peltola on saanut useita eri tunnustuksia ja palkintoja, kuten Lea-palkinnon, Olavi Veistäjä -palkinnon, Suomi-palkinnon sekä tuoreimpana Pro Finlandia -mitalin. Erilaiset tunnustukset ovat kannustaneet jatkamaan työskentelyä ja antaneet voimaa sekä uskoa omaan tekemiseen.

“Tämä on monella tavalla haastavaa hommaa. Varmasti on joskus ollut jaksoja, joissa jo miettii, että jaksaako enää.”

Peltola on yksi Suomen merkittävimmistä näytelmäkirjailijoista ja ohjaajista. Mitä hän haluaisi sanoa nuorelle itselleen, joka on juuri aloittanut yliopistossa?

Peltola katselee Kellariteatterin näyttämöä. Hiljaisuus täyttää salin pitkäksi aikaa. 

“Kaikki onnistuminen vaatii työtä. Uskalla olla nöyrä.”