Taulutelevisio mainostaa ”ylivoimabrunssia”. Se lienee Toivolan vanhan pihan lounasravintolan viikonloppujen vetonaula. Sateisena syysaamuna ravintolassa on kuitenkin hiljaista, vain kourallinen ihmisiä rupattelee hiljaa.
Ravintolasta huokuu vuosisatainen historia, onhan Toivolan vanhan pihan tontti yhtä vanha kuin Jyväskylän kaupunki. Katto on matalalla, rapistuneista tiiliseinistä hohkaa kylmyys, eivätkä katutasolle antavat pienet ikkunat juuri päästä valoa hämärään tilaan tähän aikaan vuodesta.
Mutta on ravintola nykypäiväisen trendikäs. Kaiuttimista soivat tuoreet tanssihitit. “Herkkulounasta” markkinoidaan fine diningina. Ravintolan ulkopuolella seisova kyltti houkuttele asiakkaita artesaanijäätelöllä.
Äkkiseltään ei arvaisi, että täällä kummittelee. Hyväksi lykyksi vastapäätä istuu jyväskyläläinen historioitsija Mauri Karvonen, jonka leipätyö on tutkia Suomen aavetaloja ja kirjoittaa niistä. Hän on lupautunut kertomaan Toivolan vanhan pihan aaveista.
”Moni hämmästyy. Uskoakseni Toivolan vanhan pihan kummittelu ei ole yleisessä tiedossa”, Karvonen toteaa ja hörppää aamukahviaan. Ulkoisesti historioitsija muistuttaa motoristia: hiukset on ajettu pois, leukaa verhoaa parta ja nahkainen prätkärotsi pysyy yllä sisälläkin.
Kummitushistorioitsijan syksy on kiireinen. Karvonen kirjoittaa aiheestaan kirjasarjaa Aavetaloja ja ihmiskohtaloita (Nemo), jonka kaksi ensimmäistä osaa ovat ilmestyneet vuosina 2016 ja 2018. Paraikaa Karvonen työstää sarjan kolmatta nidettä, joka on tarkoitus julkaista ensi syksynä.
Kaiken muun ohella kalenteri on täyttynyt erilaisista luentotilaisuuksista, sillä aavetarinoille on nyt kysyntää.
”Asenteet ovat entistä sallivampia. Vielä vuosikymmen sitten olit aivan umpihullu, jos olit nähnyt kummituksen”, Karvonen hörähtää.
Kirjoissaan Karvonen tutkii sellaisia rakennuksia, joissa väitetysti kummittelee, ja pyrkii liittämään tarinat historialliseen ja inhimilliseen viitekehykseen.
Paino on sanalla historiallinen: Karvosen oman arvion mukaan 60 prosenttia kirjojen sisällöstä käsittelee henkilö- ja rakennushistoriaa, kuten kuuluisia asukkaita ja rakennuksen tapahtumia aikain saatossa.
Jäljelle jäävä 40 prosenttia on varattu aavetarinoille ja -havainnoille, jotka Karvonen kaivaa joko painetuista lähteistä tai haastattelemalla kummia kokeneita ihmisiä.
”Minua kiinnostaa, kuka se kummitteleva ihminen on, mitä hänelle on tapahtunut ja miksi hän kummittelee. Mutta ei minun tehtäväni ole todistaa yliluonnollista todeksi”, Karvonen sanoo.
Leijonanosa kirjoissa esiintyvistä kummitustaloista on kartanoita, vaikka mukaan mahtuu niin teattereita, linnoja, hotelleja kuin ravintoloitakin. Karvonen on tutkinut esimerkiksi Turussa sijaitsevaa Brinkhallin kartanoa, Anjalan kartanoa Kouvolassa sekä Herttoniemen kartanoa Helsingissä.
Kaikkia mainittuja kartanoita yhdistää yläluokkaisen asujaimiston lisäksi se, että edes kuolema ei ole saanut kaikkia entisiä omistajia poistumaan tiluksilta.
Yksi syy kartanoiden väkevään edustukseen löytyy kirjoittajan omasta historiasta. Köyliössä varttunut Karvonen kertoo kiinnostuneensa jo varhain kartanoista, joita Satakunnasta löytyy useita. Lisäksi hän on pienestä pitäen intoillut rajatiedosta, joten mielenkiinnonkohteiden yhdistäminen tuntui aikuisiällä luontevalta.
Toinen syy on kouriintuntuvampi.
”Moni ihmettelee, miksi kirjoitan kartanoista. Syy on yksinkertaisesti se, että kartanot ovat yhä olemassa. Varmasti savupirteissä on kummitellut yhtä lailla, mutta tarinat ovat kadonneet niiden mukana. Yleensä jostakin kohteesta kerrotaan tarinoita siksi, että se on vielä pystyssä.”
Toivolan vanha piha ei ole kartano. Siitä huolimatta tontilla on koettu vuosien saatossa erikoisia tapahtumia, jotka ovat herättäneet kummitustutkijan mielenkiinnon.
Toivolan vanhan pihan historia juureutuu 1830-luvulle. Kyseessä on merkittävä kohde jo siksi, että se on Jyväskylän ainut kokonaisena säilynyt puutalokortteli kaupungin ruutukaava-alueella. Tätä nykyä pihapiirin iäkkäissä rakennuksissa pyöritetään ravintolan ohella myymälä- ja museotoimintaa.
Yksi tontin merkkihenkilöistä on Herman Toivola (1849–1923), joka on lainannut nimensä pihapiirille. Hän muutti tontille vuokralaiseksi vuonna 1880 ja nai tontin silloisen omistajan tyttären, joka synnytti Toivolalle pojan. Tuore vaimo kuitenkin menehtyi vain muutama päivä esikoisen syntymän jälkeen.
Sepäksi kouluttautunut yksinhuoltaja jäi tontille asumaan, ja afäärit luistivat niin hyvin, että Toivola lunasti koko tontin itselleen vuonna 1891. Toivola myös rakennutti tontille useita rakennuksia, joiden rustiikkinen olemus piristää Jyväskylän betonista katukuvaa vielä tänäkin päivänä.
Herman Toivolan vaimon kuoleman ja muiden traagisten tapahtumien vuoksi tontilla on todistettu selittämättömiä asioita, joiden taustalla arvellaan olevan entisten asukkaiden rauhattomat sielut.
Liki jokaisessa pihapiirin ikkunassa on nähty tuijottava hahmo, joka on joskus ollut vanha, työläispukuun pukeutunut mies, toisinaan taas nuori ja synkkämielinen nainen.
Rakennuksista on myös kuulunut selittämätöntä kolinaa ja askeleiden ääniä sulkemisajan jälkeen, jolloin tilat ovat olleet tyhjillään.
Joskus aaveet ovat näyttäytyneet keskellä päivääkin: Ennen lounasravintolaa päärakennuksen kivijalassa toimi kahvila, johon eräänä kesäpäivänä saapui iäkäs herra vanha puku päällään. Tarjoilija oli noteerannut miehen ja nähnyt, kuinka hän oli kävellyt kahvion perälle. Tarjoilijan näköyhteys mieheen katkesi.
Kun tarjoilija oli mennyt ottamaan miehen tilausta, ei nurkkapöydässä istunut ristin sielua.
”Ei minun tehtäväni ole todistaa yliluonnollista todeksi”
95 prosentille kummituskokemuksia löytyy luonnollinen selitys, Mauri Karvonen tietää. Tällaiset syyt voi jäljittää vaikkapa talovanhusten vetoisuuteen ja ääniin, optisiin harhoihin tai ihmisen mielikuvitukseen.
Viidessä prosentissa tapauksia on Karvosen mukaan kuitenkin todella kyse yliluonnollisesta. Karvonen tunnustaa itsekin uskovansa yliluonnolliseen.
”Minulla on kokemuksia, joille en ole löytänyt luonnollista selitystä. Niistä tekee jännittävän se, että harvoin olen ollut niissä tilanteissa yksin, vaan muutkin ovat kokeneet saman”, Karvonen kertoo.
Ensimmäisen kerran hän törmäsi yliluonnolliseen jo koulupoikana Köyliössä. Pienessä kunnassa sijaitsi autioksi tiedetty vanha talo, jonka ikkunasta Karvonen kiipesi sisään ystävänsä kanssa.
Oltiin kielletyllä alueella. Pojat liikkuivat talossa hyvin varovaisesti, koska kiinnijäämisen pelko oli läsnä. Mutta läsnä tuntui olevan jokin muukin.
”Yhtäkkiä eräs ovi aukesi hyvin hitaasti silmiemme edessä, ja sitten se lyötiin oikein kunnolla neniemme edestä kiinni. Talosta tuli lähtö tuli hyvin nopeasti”, Karvonen muistelee naurahtaen.
Sittemmin hän on työnsä puolesta törmännyt selittämättömään lukemattomia kertoja, viimeksi Suomenlinnassa elokuun lopulla, jolloin kameran linssiin tarttui ihmishahmo pilkkopimeällä käytävällä.
Kuvasarjassa hahmo liikkuu käytävän poikki, kunnes viimeisessä ruudussa katoaa. Karvonen ja oppaat valaisivat suljetun käytävän taskulampuilla ja etsivät elonmerkkejä, mutta mitään ei löytynyt.
Omakohtaisten kokemustensa vuoksi Karvonen suhtautuu ymmärtäväisesti ihmisiin, joilla on yliluonnollisia kokemuksia.
”Uskon, että jokainen kokemus on kokijalleen tosi. Kukaan ei myöskään voi sanoa, ettei yliluonnollista ole olemassa, ellei sitä ole itse kokenut”, Karvonen sanoo.
”Mutta se ei silti tarkoita, että kaikkea pitäisi uskoa.”
Kummittelu on naisvaltainen ala.
Vanhan latteuden mukaan työ ei tekemällä lopu. Vaikka aavetarinoita ammatikseen tutkivia on Suomessa vain kourallinen, väite pätee myös tällä alalla.
Karvonen kertoo, että materiaalia riittää ammennettavaksi yltäkylläisesti, sillä Suomessa on satoja kummitustaloja. Siksi neljäs Aavetaloja ja ihmiskohtaloita -kirja on jo suunnitteilla.
”Minulla on yli 200 aavetaloa listassa, ja nyt kun kolmas kirja tulee ensi vuonna ulos, kohteita on vasta 38 kirjoitettuna. En kerkiä elinaikanani kirjoittamaan kaikista Suomen aavetaloista.”
Karvosen työmetodi on kolmivaiheinen. Ensin hän ottaa yhteyttä rakennuksen omistajaan ja neuvottelee itselleen luvan kirjoittaa kohteesta. Sitten hän perehtyy rakennuksen painettuihin lähteisiin ja haastattelee niin asiantuntijoita rakennushistoriasta kuin kokijoita kummitustarinoista.
Viimeiseksi Karvonen kuvaa kirjansa valokuvat, ensin päivällä, sitten yöllä.
”En siksi, että näkisin mörköjä, vaan yksinkertaisesti siitä syystä, että öisin kohteissa on vähemmän ihmisiä. Ja saahan silloin tunnelmallisempia kuvia”, Karvonen selittää.
Tämän jälkeen hän arkistoi materiaalin, ja itse kirjoitusprosessi voi alkaa jopa vuosien kuluttua.
Kun tämän metodin on toistanut moneen otteeseen ympäri Suomen, aaveiden arkkityypit alkavat hahmottua.
Ensinnäkin kummittelu on naisvaltainen ala. Karvonen lyö pöytään uuden prosenttiarvion: 70 prosenttia Suomessa havaituista aaveista on naisia.
Monessa tapauksessa taustalla on traaginen kohtalo: murha, itsemurha tai kuolema synnytyksen yhteydessä. Kaikki syitä, joiden vuoksi sielu ei saa rauhaa ja jää maan päälle vaeltamaan. Useimmin aaveet saavat joko harmaan rouvan, vaalean neidon tai vanhan herrasmiehen hahmon. Myös lapsiaaveet ovat yksi ryhmä.
”Valitettavasti”, Karvonen lisää.
Hänen mukaansa kummituksilla on usein vastineensa tosielämässä. Vaikka täyttä varmuutta aaveen henkilöllisyydestä harvoin saadaan, ainakin voi päätellä, kenestä tarinaa kerrotaan.
”Luulen, että Herman vain kiertelee katsomassa uteliaisuuttaan, onko kaikki hyvin.”
Palataan takaisin Toivolan vanhaan pihaan. Mitä Herman Toivola ajattelisi tiluksistaan tänä päivänä, lounasravintolasta ja käsityöputiikeista? Ylivoimabrunssi ainakin ylittäisi käsityskyvyn rajat, mutta onko se syy kummitella?
”Luulen, että Herman vain kiertelee katsomassa uteliaisuuttaan, onko kaikki hyvin. Tarkkana miehenä hän lienee tyytyväinen, sillä piha on eloisa ja kaikin puolin hyvin hoidettu”, Karvonen tuumaa lounasravintolan pöydässä.
Tällä kertaa vanha herra Toivola malttoi kuitenkin pysytellä visusti omissa oloissaan eikä ilmestynyt aamukahville.