Neljän vuoden välein rakasta isänmaatamme riivaa suorastaan raamatullinen vitsaus: eduskuntavaalit. Vaalien alla poliitikot tekevät toinen toistaan epätodennäköisempiä lupauksia, sitkeästi tavoitellen meitä kaikkia joko kasvotusten torilla tahi sitten vähintään somessa.

Useiden lupausten kohdalla tuntuu helposti siltä, että voi olla varma lupaajan ajavan hallituksessa täysin päinvastaista politiikkaa.

Kukaan opiskelija tuskin on unohtanut vuoden 2015 koulutuslupausta, joka ei missään nimessä estänyt Juha Sipilää ja kumppaneita saksimasta niin opintotukea kuin kaikkea koulutusta.

Kun Sipilän hallituksen leikkaukset yhdistetään edellisen hallituksen vielä suurempiin leikkauksiin, on Suomessa koulutuksesta irvokkaasti silvottu peräti 1,5 miljardia euroa viimeisen kahden hallituskauden aikana.

Samaan aikaan armoitetut poliitikkomme ovat muun muuassa paiskanneet melkein miljardi euroa yhteen saastuttavaan ja tappiolliseen kaivokseen Kainuussa.

Priorisoinnin taso suorastaan oksettaa.

Näiden leikkausten aiheuttamat karmeat seuraukset ovat niin lukuisat, että niitä on mahdoton luetella yhteen pääkirjoitukseen, eikä ikävä kyllä tarvitsekaan. Moni pidempään opiskellut on nähnyt ja tuntenut muutokset lompakossaan ja koulutuksessaan.

Tehtiin silleen tyhmästi, että tehtiin aivan täysin päinvastoin.

Lähes päivittäin eri medioissa välähtelee uutisia huutavasta resurssipulasta kouluissa, suomalaisten tutkijoiden aivovuodosta ulkomaille tai opiskelijoiden alati pahenevista mielenterveysongelmista, joiden yksi suurimmista aiheuttajista on ahdistus  – ei vain omasta taloudesta, vaan ihan selviytymisestä.

Ilmastonmuutos, digitalisaatio, tekoälyn esiinmarssi ja ennustukset siitä, että jopa suurin osa työpaikoista katoaa robottien takia seuraavina vuosikymmeninä tarkoittavat sitä, että juuri nyt olisi pitänyt satsata tutkimukseen, koulutukseen ja sivistykseen.

Tehtiin silleen tyhmästi, että tehtiin aivan täysin päinvastoin.

Viime vuosikymmentä ei ole edes pelkästään haaskattu, vaan viimeisen kahdeksan vuoden aikana on haaskattu pari seuraavaakin vuosikymmentä. Suomalainen aloittaa koulun seitsenvuotiaana ja valmistuu esimerkiksi maisteriksi keskiverrosti 29 vuoden kypsässä iässä.

Moni pidempään opiskellut on nähnyt ja tuntenut muutokset lompakossaan ja koulutuksessaan.

Siitä voi kukin omalla tahollaan alkaa laskea ja miettiä, kauanko kestää, että satsaukset koulutukseen alkavat täysillä näkyä. Vastaavasti viimeisen kahdeksan vuoden koulutusleikkauksien haavat mätivät vielä pitkään meissä kaikissa.

Niinpä ei riitäkään, että äänestää vaaleissa. Pitää äänestää jotakuta, joka aivan satavarmasti aikoo tehdä kaikkensa saadakseen lisää rahoitusta opiskelijalle, koulutukselle ja tutkimukselle.

Siihenhän turvallisin valinta on opiskelija.

Sitä virhettä älkää ainakaan tehkö, että äänestäisitte jotakuta, joka heiluttelee jonkin sortin koulutuslupaus-kylttiä käsissään. Se vitsi vanheni neljä vuotta sitten eikä ollut koskaan yhtään hauska.