Väkivalta on ollut raadollisesti esillä Suomen medioissa viime aikoina. Tapa, jolla esimerkiksi Oulun seksuaalirikoksista on käyty julkista keskustelua, on kuohuttanut kansalaisten tunteita.
Uutispimentoon jää kuitenkin valtavasti vakavaa väkivaltaa, joka on tyypillisen suomalaista ja leimaa kulttuuriamme pitkällä historiallisella taakalla.
“Julkisissa keskusteluissa “muiksi” määritellyistä ihmisistä rakennetaan mielivaltaisesti oman ja läheistemme turvallisuuden suurin uhka”, kirjallisuustieteen professori ja Jyväskylän yliopiston väkivaltatutkimuksen tutkimusryhmän jäsen Sanna Karkulehto korostaa.
“Se on monimutkaisten kysymysten yksinkertaistamista ja väkivallan käyttöä omien poliittisten ja vihamielisten tavoitteiden saavuttamiseksi, mikä on eettisesti erittäin arveluttavaa.”
Mutta millaista tyypillinen suomalainen väkivalta on? Yhteiskuntapolitiikan dosentin Marita Husson mukaan henkirikollisuus on runsaudellaan perinteisesti erottanut Suomen muista Länsi-Euroopan maista.
“Vakava väkivalta ja lähisuhteissa tapahtuva väkivalta ovat Suomessa yleisiä väkivallan muotoja, mutta henkirikollisuus on vähentynyt viime vuosina väestön ikääntymisen myötä.”
Lähisuhdeväkivalta tuo ilmi, kuinka räikeästi miesten ja naisten kokema ja tekemä väkivalta eroavat toisistaan Suomessa. Henkirikoksista 85 prosentissa tekijöinä on vain miehiä, ja reilusti yli puolet niistä on miesten keskinäistä väkivaltaa.
“Toiseksi yleisin henkirikostyyppi on entisen tai nykyisen kumppanin surmaaminen niin, että nainen on uhrina”, Husso kertoo.
Tilastojen mukaan nainen joutuu Suomessa kumppaninsa surmaamaksi kolme kertaa miehiä useammin. Yksi selkeä sukupuolistunut ero on, että miehet joutuvat väkivallan kohteiksi yleensä julkisissa tiloissa ja naiset kotona.
”Koti on naisille vaarallisin ja miehille turvallisin paikka”, Husso kuvailee.
”Henkirikollisuus on runsaudellaan perinteisesti erottanut Suomen muista Länsi-Euroopan maista”.
Suomalaisella perheväkivallalla on pitkät ja lujat perinteet. Mentaliteettihistorian dosentin Jari Eilolan mukaan henkirikos on yksiselitteinen teko ja sitä koskeva lainsäädäntö melko muuttumaton. Lievän väkivallan määrittely on kuitenkin ennen ollut reilusti nykyistä laintulkintaa väljempää.
“1600-luvulla Suomen lainsäädäntö hyväksyi kotikurituksen, jonka mukaan talon isännällä, aviomiehellä ja isällä oli suorastaan velvollisuus kurittaa fyysisesti palvelusväkeään ja perhettään.”
Karkulehto nostaa erityisenä suomalaisena väkivallan piirteenä yksilön itseensä kohdistaman väkivallan.
“Etenkin nuorten miesten itsemurhatilastot ovat taas kasvussa. Toisaalta itsemurhat ovat viimeisen kymmenen vuoden aikana vähentyneet Suomessa jopa 20 prosenttia.”
Vaikka vakivalta on monimutkainen ilmiö, siihen löytyy syitä mentaliteettihistoriasta.
“Perheväkivaltaa pidettiin 1800-luvulla ja vielä pitkälle 1900-luvulle perheen sisäinen asiana. Suomalaisessa oikeudellisessa keskustelussa pääpaino oli omaisuutta koskevassa määräämisvallassa. Nykyisenlaisella ihmisoikeuskäsityksellä on verrattain myöhäinen alkuperä ”, Eilola kuvaa.
“Keskiluokkaisessa perheideologiassa korostettiin perhettä yksityisalueena, johon viranomaisten ei sopinut puuttua.”
Karkulehto korostaa, että rakenteiden monimutkaisuus ylläpitää väkivallan jatkuvuutta.
“Esimerkiksi sukupuoliroolit asettavat pienet pojat ja nuoret miehet toistuvasti kohtuuttomiin tilanteisiin. Heidän täytyy kysyä itseltään, toimiako väkivaltaisesti eli miehekkääksi ja maskuliiniseksi mielletyllä tavalla vai päätyäkö väkivallattomaan ratkaisuun, mikä tulkitaan usein pelkuruudeksi ja “naismaiseksi” toiminnaksi.”
”Tutkimukset osoittavat, että lapset eivät kerro kokemastaan väkivallasta, seksuaalisesta häirinnästä tai hyväksikäytöstä, koska aikuiset eivät osaa tai uskalla puhua ja kysyä näistä aiheista.”
Husson mukaan konkreettinen suomalaista väkivaltaa ylläpitävä ongelma on, ettei siihen puututa tarpeeksi. Usein väkivalta hyväksytään hiljaa samalla, kun inhimillisen haavoittuvuuden sivuuttaminen ylläpitää vahvuuden ja pärjäämisen vaatimuksia.
“Ongelmaan voitaisiin puuttua laajemmin. Esimerkiksi Ruotsissa lähisuhdeväkivaltaa koskeva koulutus on lakisääteistä ja pakollista monilla aloilla.”
Oma ja erityisen ongelmallinen lukunsa on “näkymätön” väkivalta, jolla on Suomessa omat erityispiirteensä. Näkymättömyydellä tarkoitetaan yhtäältä juuri rakenteellista ja symbolista väkivaltaa ja toisaalta väkivaltaa, joka jää syystä tai toisesta ilmoittamatta viranomaisille.
“Perhe- ja lähisuhdeväkivallalle tyypillinen piirre on myös sen näkymättömyys, koska rikosilmoitus jätetään usein tekemättä”, Sanna Karkulehto kertoo.
“Väkivalta on monelta osin häpeän ja syyllisyyden vaientama aihe, johon liittyy paljon tabuja. Tutkimukset osoittavat, että lapset eivät kerro kokemastaan väkivallasta, seksuaalisesta häirinnästä tai hyväksikäytöstä, koska aikuiset eivät osaa tai uskalla puhua ja kysyä näistä aiheista”, Marita Husso valaisee.
Konkreettisen henkilöiden välisen häpeän vaientaman väkivallan lisäksi monet normalisoivat käytännöt jäävät ihmisten arjessa helposti havaitsematta.
“Esimerkiksi taloudellinen järjestelmä voi mahdollistaa ihmisten riiston ja hyväksikäytön”, Husso kertoo.
Perspektiiviä normien mukaisen käyttäytymisen vähittäiselle muuttumiselle löytyy menneisyydestä. Jari Eilolan mukaan miesten aggressiivisen käyttäytymisen ihannointi väheni Suomessa ensin yhteiskunnan yläkerrostumissa.
“Kollektiivinen kulttuuri muuttui yhteisöllisen esimodernin ajan jälkeen kohti yksilöllisempiä arvoja, jolloin ihmisten liikkumavara ja mahdollisuudet toteuttaa mieltymyksiään tulivat tärkeämmiksi, kuin ympäröivän yhteisön mielipiteet. Myös uusi miesihanne alkoi korostaa itsehillintää todisteena ihmisen sivistyneisyydestä.”
Uraauurtavia kursseja
- Jyväskylän yliopiston väkivaltatutkimus tarkastelee, kuinka väkivalta näkyy ihmisten arjessa ja instituutioissa, kuten mediassa.
- Väkivaltatutkimuksen opintokokonaisuus on Suomessa ainutlaatuinen. Se on vapaa ja kattaa 25-30 opintopistettä.
- Kesällä 2017 Agoralla järjestettiin kansainvälinen väkivaltakonferenssi, jonka suojelijana toimi presidentti Tarja Halonen.
- Järjestämässä olivat yhteiskuntatieteiden ja filosofian, historian ja etnologian, psykologian sekä musiikin, taiteen ja kulttuurin tutkimuksen laitokset yhdessä Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen kanssa.