Kun ihmiset ja ilmastonmuutos muuttavat eläinten elinolosuhteet mahdottomaksi, jotain pitäisi tehdä. Nilviäislaji raakun tilanne on erityisen huono, sillä pohjoisen pallonpuoliskon tummakuorinen jokihelmisimpukka on erittäin uhanalainen niin Suomessa kuin maailmallakin.
Professori Jouni Taskinen työskentelee Jyväskylän yliopiston Konneveden tutkimusasemalla, jossa kuntoutetaan raakkuja Suomen eri joista, jotta ne olisivat terveempiä ja pärjäisivät paremmin luonnossa.
Raakkujen tilanne on hankala, sillä ne ovat poikkeuksellisen vaativia elinympäristön suhteen. Raakut elävät makeissa, hapekkaissa virtavesissä, jossa ne tarvitsevat lohi- tai taimenkantoja lisääntyäkseen. Raakut tuottavat toukkia, jotka elävät näiden kalojen kiduksissa.
Konneveden tutkimusasemalla raakkuja on esimerkiksi Livojoesta, jossa ne aikaisemmin elivät yhdessä lohien kanssa, kunnes lohia ei enää ollut.
Taskinen kertoo, että jokeen ei ole noussut lohia ainakaan viiteenkymmeneen vuoteen. Joen suhteellisen pieni, 5700 yksilön raakkupopulaatio on kuitenkin hyvin monimuotoinen, sillä raakut elävät pitkään.
”Ennätys on 273 vuotta, joka on laskettu jokihelmisimpukan kuoren vuosirenkaista. Tämä yksilö löytyi Lapista”, toteaa Taskinen.
Suomessa on yli sata populaatiota, mutta vain 5–10 niistä on sellaisia, jotka lisääntyvät kestävällä tasolla. Joissakin populaatioissa uusia yksilöitä ei ole syntynyt vuosikymmeniin. Raakut ovat merkittäviä vesiekosysteemeissä, sillä ne suodattavat ravintonsa vedestä ja siten puhdistavat vettä. Niiden katoamisesta kärsisivät siis myös monet muut lajit.
Luonnonsuojeluasetuksessa uhanalaisia lajeja on lueteltu yli kaksituhatta.
Luonnonsuojeluasetuksessa uhanalaisia lajeja on lueteltu yli kaksituhatta. Ihmiset ovat muokanneet eliöiden elinympäristöjä monella tapaa, kuten ojituksilla ja metsien hakkuilla. Lisäksi ilmastonmuutos aiheuttaa monille lajeille selkeitä ongelmia, kuten lämpötilan nousemista. Esimerkiksi saimaannorpat tarvitsevat jäätä pesän tekemiseen.
Ihmistoiminta lajien uhanalaisuuden taustalla on myös muuttunut sadassa vuodessa paljon. Aikoinaan lajeja uhkasi metsästys. Se pulma oli helppo ratkaista: muun muassa hirven ja joutsenten kannat palautuivat, kun niiden metsästys lopetettiin tai sitä vähennettiin.
Nykyään kuitenkin isoina ongelmina ovat elinympäristöjen muutokset, joita ei ole yhtä helppo ratkaista. Jotakin voidaan kuitenkin tehdä: esimerkiksi saimaannorppia on autettu tekemällä niille keinopesiä.
Raakkujen tulevaisuutta on yritetty turvata Konneveden kuntoutushoidoilla. Taskinen kertoo, että alun perin tarkoitus oli kerätä toukkia Etelä-Suomen muutamista jäljellä olevista raakkupopulaatioista kasvatuslaitokseen Norjaan, josta ne olisi muutamien vuosien päästä palautettu takaisin jokiin.
Tämä kuitenkin kariutui siihen, etteivät raakut tuottaneet toukkia ollenkaan. Tällöin raakkuja otettiin kuntoutushoitoon Konnevedelle, sillä esimerkiksi Ähtävänjoella on muutamassa vuosikymmenessä populaatio tippunut 50 000:sta noin 500:aan. Niiden kohtalo kotijoessa olisi siis ollut todennäköisesti sukupuutto.
Konnevedellä Mustiojoen, Karvianjoen, Isojoen ja Ähtävänjoen raakkuja hoidetaan ja ruokitaan. Toukkia on tartutettu lohiin sekä taimeniin, jossa ne kehittyvät ja irrottautuvat ensi kesänä kalan kiduksista pikkuraakkuina.
Konneveden raakkujen hoitamiseen tehtyjä toimenpiteitä voi soveltaa myös muihin lajeihin.
”Keinohedelmöitystä, eläintarha- tai laboratorio-oloissa kasvattamista ja siirtämistä uusille alueille on tehty paljon. Suomessa on siirretty ahmoja ja metsäpeuroja. Myös perhosia on siirretty uusille paikoille vaihtelevalla menestyksellä”, sanoo Jyväskylän yliopiston biotieteiden dosentti Atte Komonen.
Raakkujen tilanteen parantaminen jatkuu poikasten jatkokasvatuksella Konnevedellä.
Raakkujen tilanteen parantaminen jatkuu poikasten jatkokasvatuksella Konnevedellä, josta osa viedään kasvatettaviksi Norjaan.
”Jotta raakut pärjäävät luonnossa, niiden olisi hyvä olla kooltaan sentti tai pari, mikä tarkoittaa 3–5 vuoden kasvatusta laitoksella”, Taskinen selittää.
Syy tähän on se, että alle 5-vuotiaat raakunpoikaset elävät pohjasoran seassa eivätkä sen pinnalla, kuten myöhemmällä iällä.
Nykyään joissamme on entistä enemmän sedimentaatiota eli erilaista hienojakoista ainesta, joka tulee pohjasoran päälle. Sedimentaation takia vesi ei pääse huuhtelemaan pohjasoraa, mikä johtaa pikkuraakkujen tukehtumiseen. Sedimentaation suurena syynä ovat esimerkiksi erilaiset ojitukset.
Ensimmäisenä hoitovuotena Konnevedellä esimerkiksi Mustiojoen raakkujen kunto koheni, mutta ne eivät vielä lisääntyneet. Toisena vuotena lämpötilaa pidettiin korkeammalla pidempään ja raakkuja syötettiin enemmän.
”2018 syksyllä yhtenä kauniina päivänä alkoikin näkyä toukkia – eli ne olivat onnistuneet kutemaan, mikä on jo saavutus.”
Nämä raakut olivat luonnossa jo lopettaneet lisääntymisen, joten niiden lisääntyminen Konneveden kuntoutushoidossa on varsin merkittävää.
Raakkujen tulevaisuuden näkymät eivät ole parhaat mahdolliset, mutta se, mitä Konnevedellä on saatu aikaan, antaa toivoa.