Ehdimme sukeltaa vain muutaman minuutin neonvalojen valaisemaan Beirutin sunnuntain aamuyöhön, kun bussimme pysäytetään heti ensimmäiseen armeijan tarkastuspisteeseen.
Kyllästyneen oloiset sotilaat saavat edes jotain tekemistä, kun eivät silminnähden ole tyytyväisiä kameroihimme ajaessamme konetuliasein varustettujen miesten valvovien silmien alle.
Autoteitä reunustavat loputtomana virtana paikallispoliitikkojen räikeät mainokset. Liikenne maassa on paikoin hyvin kaoottista, kuljettajamme on saanut Libanonin armeijan erikoisjoukkojen koulutuksen. Korkeuserot ovat isot, maan korkein kohta Qurnat as Sawda’ nousee yli 3000 metriin ja vuorilla voi talvisin lasketella.
Maan kirjavan autokannan jarrut ovat vuoristoratamaisilla teillä koetuksella. Bussimme nousee vuorenrinnettä kilpaa auringon kanssa, joka valaisee henkeäsalpaavan maiseman alas laaksoon aina Välimerelle asti.
Olen mukana kymmenhenkisessä suomalaisseurueessa osana YMCA Finlandin hallinnoimaa ja Suomen ulkoministeriön tukemaa ja vuosina 2017–2019 toteutettavaa kehitysyhteistyöprojektia nimeltä #840siltaa. Tavoitteenamme on muun muassa lievittää jännitteitä pakolaisten ja paikallisten välillä sekä antaa pakolaisleirien lapsille hetken irtiottoa arjesta liikunnan, leikin ja musiikin rytmittämän tanssin avulla.
Maahan on paennut sisällissodan jaloista noin kaksi miljoonaa syyrialaista.
Libanon sijaitsee Lähi-idässä räjähdysherkällä alueella rajanaapurimainaan Israel ja Syyria. 1960-luvulla erityisesti Beirutin ympäristö vaurastui vilkkaan matkailun ja pankkitoiminnan myötä, ja maa eli rauhallista kukoistuskauttaan, jota vanhempi väestö vieläkin muistelee kaiholla.
1975 alkoi maata repinyt sekava sisällissota, joka kesti aina vuoteen 1990 asti. Rauhallisemman vuosikymmenen jälkeen Israel aloitti sotatoimet maassa vaikuttavaa aseellista Hizbollah -ryhmittymää vastaan vuonna 2006.
Tuorein kriisi on arabikevään 2011 protesteja seuranneena vuotena toden teolla käynnistynyt Syyrian sisällissota, jonka mainingit ovat lyöneet aina Suomeen asti. Konfliktin aikana Syyriasta on paennut yli 11 miljoona ihmistä. Vuonna 2015 Suomeen tuli yhteensä yli 32 000 turvapaikanhakijaa.
Libanonin tarkkaa väkilukua on mahdotonta sanoa, mutta virallisten lukujen mukaan se on vain vähän Suomea suurempi. Maahan on paennut sisällissodan jaloista noin kaksi miljoonaa syyrialaista. Libanon on pinta-alaltaan vain 10 400 neliökilometriä, mikä on kokoluokaltaan aavistuksen Uudenmaan lääniä pienempi alue.
Maanantaiaamuna heräämme konetuliaseiden paukkeeseen. Erilaiset sarjat nakuttavat muutaman kilometrin päässä läpi aamun. Tiistaina kurssikeskusta muistuttavan majoituspaikkamme pihalla pitämämme koulutuksemme keskeytyy alhaalta Bekaan laaksosta kantautuvaan kovaan aseiden paukkeeseen, jota seuraa pakolaisleiriksi paikannetulla alueella isohko tulipalo.
Koulutus jatkuu hetken ihmettelyn jälkeen normaalisti. Vastaavanlaiset tapahtumat toistuvat päivittäin. Paikalliset ovat tottuneet aseiden ääniin, eikä meihin kohdistunutta välitöntä uhkaa ole. Majoitumme laakson Beirutin puoleisella vuorenrinteellä Ksaran kaupunginosassa. Alhaalla laaksossa on Zahle, Libanonin kolmanneksi suurin kaupunki. Laakson vastakkaisen vuorenrinteen takana, noin parinkymmenen kilometrin päässä, on Syyria.
Viikon kestäneen reissun kaksi ensimmäistä päivää koostuivat koulutuksesta, jossa ryhmämme suomalaiset asiantuntijat välittivät osaamistaan paikallisille vapaaehtoisille muun muassa tapahtumanjärjestämisen saloista sekä erilaisten pelien ja leikkien vetämisestä vaativissa oloissa.
Paikalliset vapaaehtoiset ovat pääosin parikymppisiä korkeakouluopiskelijoita, jotka tekevät vaikutuksen erityisesti kielitaidollaan. Kaikki tuntuvat puhuvan sujuvasti vähintäänkin arabiaa, ranskaa sekä englantia. Osa paikallisista vapaaehtoisista on taustaltaan kristittyjä, osa muslimeja. Uskontoja ei viikon aikana korosteta millään tavalla, usein vain henkilön nimi saattaa antaa viitteitä mahdollisesta uskontokunnasta.
Keskiviikkona vierailemme ensimmäisen kerran pakolaisleirillä. Vielä syyskuussa laaksossa sijaitsevalla Al Awdahin leirillä on päivisin todella kuuma, ja vuorokauden ympäri tuulen mukana pöllyävä hiekka tuntui kurkussa ja nenässä vielä seuraavanakin aamuna. Talvella lämpötilat voivat mennä öisin pakkasen puolelle.
Kukaan ei tunnu tarkkaan tietävän, kuinka paljon ihmisiä leirillä asuu, mutta Al Awdahissa oli kolmisen vuotta sitten noin 400 konttimaista asumusta ja kokoluokka on pysynyt suurin piirtein samana. Yhteen pressuilla ja kankailla vuorattuun konttimaiseen asumukseen mahtuu yksi perhe. Vastaavia leirejä, joita kutsutaan virallisesti nimellä informal tented settlements, on laaksossa useita.
YK:n ja Libanonin hallinnon tuoreimman, vuoden 2018 selvityksen mukaan Bekaan alueen pakolaisista 38 prosenttia asuu vastaavilla leireillä. 49 prosenttia asuu asunnoiksi luokiteltavissa kodeissa ja kaikkein haastavimmassa olosuhteissa, alle kaikkien humanitaaristen standardien ilman leirin infrastruktuuria tai elinkelpoista asuntoa, joutuu elämään 12 prosenttia Bekaan alueen pakolaisista.
Lapset ympäröivät meidät saman tien bussimme kaartaessa pellon reunalla aivan Syyrian rajan tuntumassa sijaitsevan Al Awdahin pakolaisleirin porteista sisään. Luoksemme kiiruhtaneet lapset ovat hyvin hellyydenkipeitä ja tarttuvat heti kädestä, haluavat halata ja tulla nostetuksi ilmaan.
Käteeni ensimmäisenä tarttunut poika on hyvin omistushaluinen. Hän hätistelee muita lapsia kauemmaksi minkä kerkeää, niin, että joudun jo toppuuttelemaan häntä. Tunnelma on yhtä aikaa todella iloinen, mutta myös jännittynyt.
Tapaan kohteliaan noin kymmenvuotiaan pojan, jonka molemmat vanhemmat on ammuttu hänen silmiensä edessä. Poika pakeni tätinsä kanssa vuorten yli Syyriasta Libanoniin ja on nyt asunut Al Awdahin pakolaisleirillä reilut kaksi vuotta.
Jaamme ryhmämme kahtia leirin keskellä sijaitsevalle jalkapallokentälle pelejä varten ja viereiselle katokselle, jossa paikallisiin vapaaehtoisiin kuulunut Nisrine Al Akoury laittoi musiikin soidessa iloiset tanssit käyntiin.
Viereisten asumusten kulmilla joukko naisia katselee toimintaamme epäluuloisina. Pieni noin kahdeksanvuotias lapsi tulee luokseni ja kehuu amerikkalaisen urheilujätin teettämiä kenkiäni.
Osalle lapsista parin minuutin jonotus viestikisassa on liikaa, ja turhautuminen purkautuu pienenä käsirysynä, joka on onneksi unohdettu yhtä nopeasti kuin se alkoikin.
Saan kutsun erään perheen vieraaksi heidän teltalleen. Ihmiset asuvat leirissä konttimaisissa asumuksissa, jotka on vuorattu erilaisin pressuin ja kankain. Sisällä on mattoja ja jokunen patja.
Noin kymmenvuotias poika tarjoaa minulle tupakkaa, kohteliaasti kieltäydyttyäni hän laittaa sätkän omaan suuhunsa ja sytyttää sen palamaan. Teestäkin olisi ollut parempi kieltäytyä. Leirin veden laadusta ei ole takeita, mutta onneksi pari päivää jo potemani vatsatauti ei teekupposesta enää pahene.
Päivä huipentuu illan suussa pelattavaan jalkapallo-otteluun vapaaehtoisten ja leirin nuorten miesten välillä. Arabiankielinen selostus pauhaa kovaäänisistä ja kenttää ympäröivät lapset eivät malta pysyä paikoillaan.
Vapaaehtoisryhmäämme kuulunut puoliksi suomalainen ja puoliksi libanonilainen Ali Zein on selvästi selostajan suosikki. Leirin keskuskenttä on hetkeksi muuttunut jalkapallostadioniksi.
Illalla kertaamme päivän tapahtumia Ksaran majapaikaikkamme terassilla oluen äärellä. Paikallisia vapaaehtoisia johtava YMCA Libanonin Operations Manager Tony El Mir kertoo omista kokemuksistaan pakolaisleireillä – tai tarkemmin sanottuna syistä, miksi hän ei enää niissä vieraile.
Lukuisat työn puolesta tehdyt vierailut pakolaisleireille tappoivat El Mirin mukaan kyvyn empatiaan, ja negatiiviset tunteet täyttivät tyhjiön. Tämä oli tuoreelle isälle lopulta liikaa, joten hän keskittyy esimiestehtäviin taustalla.
On paljon helpompi tehdä muutama energinen täsmäisku leireille ja keskittyä kriisin keskellä vierailujen tuomaan iloon, kuin nähdä isommassa kuvassa joskus toivottomalta näyttäytyvä tilanne päivästä toiseen. Leireillä asuvat ihmiset ovat monella tapaa yhteiskuntaluokkien alimmalla portaalla ilman kansalaisuutta, joskus jopa vailla henkilöllisyyttä. Tulevaisuuden näkymät ovat hyvin rajalliset eikä virheaskelmiin ole varaa.
Lukuisat työn puolesta tehdyt vierailut pakolaisleireille tappoivat El Mirin mukaan kyvyn empatiaan, ja negatiiviset tunteet täyttivät tyhjiön.
Lapsia taitavasti ohjannut ja tanssittanut Nisrine Al Akoury on Pohjois-Libanonista kotoisin oleva 21-vuotias sosiaalityön opiskelija. Nisrine uskoo voivansa toiminnallaan suojella pakolaisten henkistä-, fyysistä- ja sosiaalista terveyttä.
”Harjoitteluni paikallisessa YMCA:ssa avasi silmäni ongelmille, joita pakolaiset kohtaavat. Velvollisuutemme on suojella lapsia ja lapsuutta, mikä auttaa myös ehkäisemään rikollisuutta maassamme nyt ja tulevaisuudessa. Uskon kristittynä ihmisoikeuksiin ja nautin levittää rakkautta ja hyväksyntää”, Al Akoury kertoo.
Seuraavat kolme päivää innostamme lapsia parhaamme mukaan pakolaisleirillä, lastenkodissa, vammaisjärjestössä sekä kreikkalais-ortodoksisen kirkon ylläpitämällä iltapäiväkerholla.
Päivät ovat pitkiä. Heti kukonlaulun aikaan tarjoillun aamupalan jälkeen bussimme suuntaa aamupäiväksi päivän ensimmäiseen kohteeseen ja lounastauon jälkeen luvassa on päivän toinen vierailu. Takaisin majapaikassamme olemme usein vasta pimeän tulon jälkeen. Viikko kuluu nopeasti.
Ryhmäläistemme arki jatkuu Suomessa ja vaikka Syyrian sota ja pakolaistilanne ei enää päivittäin näy otsikoissa, eivätkä kansalaispartiot enää aktiivisesti vartioi suomalaiskaupunkien katuja, niin kriisi ei suinkaan ole ohi.
Syyrian Turkin puoleisella rajalla hallitusta vastustavien kapinallisryhmien hallinnassa olevaan Idlibin kaupunkiin on viime kuukaudet odotettu pelonsekaisin tuntein sodan loppunäytöstä. Maa on jo revitty maan tasalle ja miljoonat ihmiset etsivät omaa paikkaansa ympäri maailmaa ja yrittävät selvitä.
Libanonissa on haastavasta tilanteesta huolimatta aistittavissa toivoa. Maahan kohdistuva paine on paikoin käsinkosketeltava ja äärimmilleen vietynä se repii maata hajalle. Vaikeudet eivät kuitenkaan lamauta kaikkia. Ne myös kokoavat ihmisiä yhteen ja laittavat toimimaan.