Tapaninpäivänä vuonna 1891 syntyi poikkeuksellinen mies. Hän oli irrallisten ja toisiinsa etäisesti liittyvien huomioiden mestari, Henry Miller. Hänen vuokseen aloitamme haastattelun ravintola Vakiopaineessa tuntia sovittua aiemmin.
Jylkkärin päätoimittaja Jaana Kangas on luvannut ruhtinaallisen 30 euron budjetin haastateltavien kestittämiseen. Se ylitettiin rajusti.
Kauan ennen budjettikaton ylittämistä Vakiopaineen pipopäinen baarimikko Matti Perälä laittoi yllättävän kappalevalinnan soimaan. Ämyreistä soi teos, jossa hullunkurinen miesääni kiekuu omintakeiseen tyyliinsä Olen nähnyt Helga-neidin kylvyssä -ikivihreää. Kyseessä on hämmästyttävä sattuma, sillä odotamme juuri tämän laulun esittäjää haastatteluun.
Toinen haastateltavamme, valtamerenvihreään Babar-pipoon sonnustautunut partasuu Arttu Mikko Henrikki Seppänen on jo paikalla. Hän kertoo tarinaa siitä hetkestä, kun hän ensimmäisen kerran tapasi nykyisen orkesterinsa toisen puolikkaan. Myös Seppänen oli tekemässä haastattelua. Hän oli tosin myöhässä.
”Pitääkö vuoren tulla Muhammedin luokse?” jänisasuistaan tunnettu muusikkolegenda kysyi tuolloin myöhästyneeltä Seppäseltä.
Mutta kesken kaiken Vakiopaineen oven saranat narahtavat. Viisarit värähtävät kohti sovittua kellonlyömää. Joku astuu sisään. Hämärästä erottuu vain vanhan miehen arvokas hahmo.
Jumalauta, sehän on Mauri Antero Numminen!
Näin vuosisataisen musiikkikulttuurin näkökulmasta sanoisin, että melodioilla ei ole enää merkitystä. Enää ei pyritä itsenäisesti erottuviin musiikkeihin. Sanat jylläävät.
Tutkimusten mukaan tämä on se tekstin kohta, jota ennen valistuneet lukijat ovat viimeistään lopettaneet lukemisen. Mutta Teille, jotka olette vielä mukana, kerrottakoon, miksi ylipäänsä olemme täällä.
Seppänen ja Numminen ovat perustaneet noin vuosi sitten ARTMAN-musiikkikollektiivin, joka esittää elektronisen musiikin tahtiin lausuttuja kappaleita. Heillä on seuraavana päivänä keikka täällä Vakiopaineessa. Mitäköhän 30- ja 78-vuotiaat bändikaverit mahtavat ajatella maailmasta ja toisistaan?
Nurkkapöydässä keskustelu on kääntynyt jo musiikkiin. Ovathan miehet todellisia musiikkimiehiä; toinen tuhansien esitysten moniottelija ja toinen kunnioitettavan vinyylihyllyn omistava kulttuuritoimittaja.
Numminen arvostelee tämän päivän popmusiikin yksipuolisuutta. Seppänen pitää puolustuspuheenvuoron.
”Näin vuosisataisen musiikkikulttuurin näkökulmasta sanoisin, että melodioilla ei ole enää merkitystä. Enää ei pyritä itsenäisesti erottuviin musiikkeihin. Sanat jylläävät”, Numminen sanoo ja mainitsee esimerkiksi Palefacen, ”jolla on paljon sanottavaa muttei melodisesti”.
”En nyt ihan noinkaan sanoisi”, sanoo Seppänen.
”Ilman muuta melodioilla on vieläkin merkitystä. On totta, että viime aikoina kansainvälisesti menestyneeseen popmusiikiin on tullut paljon vaikutteita esimerkiksi Yhdysvalloista, countrystä ja r’n’b:stä, mutta esteettiset standardit taas muuttuvat jossain vaiheessa”, Seppänen vastaa.
”Kyllä melodiat vielä kainalosauvoina menevät”, Numminen lisää velmuillen, mille Seppänen naurahtaa. ”Suosittua suomalainen popmusiikki ainakin on”, Numminen toteaa.
Kaksikon musiikkikeskustelu on värikästä seurattavaa. Varsinkin, kun he tuntuvat olevan koko ajan hieman eri linjoilla, mutta kuuntelevat toistensa näkemyksiä suurella mielenkiinnolla.
Lopulta löytyy eräs selkeä konsensus melodia-asiasta: Dingo teki omana aikanaan joukosta poikkeavia, hyviä melodioita.
No, millaista herrojen mielestä on hyvä musiikki?
”Richard Wagnerin oopperat”, Numminen toteaa ykskantaan kiero hymy kasvoillaan.
Seppänen ei halua vastata liian laajaan kysymykseen yhtä nasevasti, vaan maalailee aavistuksen perusteellisempaa vastausta.
”Haluan, että musiikki saa minut vaikuttumaan”, Seppänen aloittaa.
”Kyllähän Wagner on vaikuttava! Tule joskus minun kanssa kuuntelemaan”, Numminen murjaisee tavaramerkkiseen tyyliinsä.
”Olen toki minäkin Wagnerini kuunnellut, mutta miten tähän kysymykseen voi oikein vastata? Esimerkkinä voisin nostaa vaikka Low-yhtyeen uusimman Double Negative -levyn, joka on sellainen rocklevy, jollaista ei todellakaan ilmesty joka vuosi. En ole koskaan kuullut mitään vastaavaa.”
Numminen toivoisi vielä samanlaista kysymystä kirjallisuudesta ja elokuvista, sillä hänellä on ollut napakat vastaukset valmiina kuulemma jo 50 vuotta.
No, sano nyt sitten.
”Kirjallisuudesta Samuel Beckett ja elokuvista Luis Buñuel.”
Seppänenkin haluaisi vastata, muttei tiedä, mitä sanoisi.
”Ehkä minäkin vanhempana opin vastaamaan yhtä kategorisesti”, Seppänen naurahtaa.
Jostain syystä Numminen on ujuttanut keskusteluun Napuen taistelut ja samannimisen gin-juoman jo niin monta kertaa, että epäilen häntä maksetuksi mainosmieheksi. Ymmärrän silti vinkin ja käyn tiskillä. Jylkkärin piikkiin kirjataan Napuen puuttuessa Bombay Sapphire -gin tonicit.
Kulttimainetta nauttivan Baarien mies -kirjan tekijä juo siis muutakin kuin keskiolutta. (Psst, Numminen on myöntänyt Seppäselle luvan Baarien mies -jatko-osan tekoon. Saa nähdä, tuleeko sitä.)
Seppäsellä ja Nummisella on ollut keikoillaan tapana tilata suurieleisesti Napue gin tonicit lavalle keikan loppupuolella. Joskus se on johtanut siihen, että samoin tekee lähes koko yleisö ja jalo juoma ehtyy välittömästi. Tämä on tiedossa myös Vakiopaineessa, mutta vielä keikkaa edeltävänä iltana sitä ei valikoimista löytynyt.
”Se juodaan aina karpaloilla ja rosmariinilla”, he sanovat toisiaan täydentäen.
Mitä yhteistä ARTMAN-yhtyeen jäsenillä on?
”Olemme usein eri mieltä musiikillisista asioista, mutta meitä yhdistää halu hämmentää. Ymmärrämme molemmat kokeellisuuden ja performanssien päälle”, Seppänen sanoo.
Numminen on samaa mieltä ja jakaa kehunsa lähes 50 vuotta nuoremmalle ystävälleen.
”Arttu on suurenmoinen tyyppi, ilahduttava poikkeus suomalaisessa kulttuurielämässä. Yhtäkkiä julkisuuteen tuli räväkkä mies, joka ei räväytä vain Keski-Suomessa, vaan myös pääkaupunkiseudulla ja Turussa.”
Numminen sanoo vielä, ettei Seppänen ole suinkaan hänen ainoa nuori ystävänsä.
”Olen aina viihtynyt nuorempieni kanssa. Kolmekymppisenä olin kaksikymppisten kanssa ja niin edespäin. En kylläkään muista, olinko silti 15-vuotiaana 5-vuotiaiden kanssa”, Numminen leukailee.
ARTMANille on tarjottu levytysmahdollisuuksia, mutta he aikovat todennäköisesti jatkaa vain hämmennystä herättävänä, performoivana ryhmänä. Tärkeintä on hauskanpito. ARTMANin keikoilla saatetaan esimerkiksi puhaltaa kuplia suolakurkkupurkkeihin tai soittaa puhelinluetteloa.
”Art, aikaistetaan yo-lehden haast.! Tv:stä tulee Henry Miller klo 20. Pakko nähdä! Haast. klo 18 Vakioβa. T. junamän”
Tunnilla aikaistettu haastatteluaikamme on kulunut vikkelästi ja Jylkkärin juomapiikki on jo selvästi liian pitkä. Yksi syyllinen on 1800-luvun lopulla syntynyt kirjailija Henry Miller.
Numminen nimittäin lähetti aiemmin päivällä Seppäselle tekstiviestin (tai siis ”AiMesitsisin”), jossa hän ehdotti haastattelun aikaistamista: ”Art, aikaistetaan yo-lehden haast.! Tv:stä tulee Henry Miller klo 20. Pakko nähdä! Haast. klo 18 Vakioβa. T. junamän”
Numminen vahvistaa, ettei tästä aikataulusta totisesti voi lipsua.Mutta vielä ehdimme hetken jutella.
Seppästä, Nummista sekä tavallaan Milleriäkin yhdistää suhde Jyväskylään ja kiinnostus tabujen rikkomiseen.
Vuonna 1962 Jyväskylän raastuvanoikeus määrättiin takavarikoimaan Millerin Kravun kääntöpiiri -romaanin suomennos ”liian epäsiveellisenä ja roisina”. Suomennos oli Pentti Saarikosken käsialaa.
Samankaltainen kohtalo kävi Nummiselle neljä vuotta myöhemmin, kun hänen keikkansa keskeytettiin yliopiston päärakennuksella – laulut sukupuolioppaiden teksteistä olivat liikaa. Jyväskylän Kulttuuripäivien johtaja, professori Päivö Oksala katkaisi sähköt kesken esityksen ja Nummisesta tuli toden teolla kuuluisa.
Jälkimmäisestä tapauksesta Seppänen teki lehtijutun liki 50 vuotta myöhemmin ja useiden käänteiden kautta ARTMAN päätyi esiintymään ensimmäisen kerran Jyväskylän Kesässä (entiset Kulttuuripäivät) vuonna 2018.
Nykypäivän tabuja Nummisen mielestä voisivat olla esimerkiksi vähemmistöjen oikeudet ja maahanmuutto, mutta molemmat ovat yhtä mieltä siitä, ettei tässä ajassa ole enää tarpeellista provosoida näitä keskusteluja.
”Rasistisia ja vähemmistöille ilkkuvia lauluja on joskus aikanaan tehty jo ihan tarpeeksi”, Seppänen toteaa.
”Tabujen rikkominen oli hauskaa 60-luvulla, mutta maailma on nykyään aivan toisenlainen. Raivoa saisi kyllä vieläkin aikaan”, Numminen sanoo.
Numminen on huolissaan myös ruotsin kielen asemasta. Siksi hän näyttää meille, miten voi tilata raitiovaunulipun ruotsiksi.
Numminen on aina ollut paitsi musiikin ja kulttuurin, myös akateemisuuden ja sivistyksen ystävä. Vuonna 1960 hän muutti Helsinkiin opiskelemaan kansantaloustiedettä. Pian oppiaineeksi kuitenkin vaihtui valtio-oppi ja tämän jälkeen sosiologia, kielitiede ja filosofia. Tähtitiedettäkin hän luki. Musiikki kuitenkin vei miestä, eikä hän koskaan valmistunut. Tästä huolimatta hänet on nimitetty vuonna 2011 Åbo Akademin ja vuonna 2014 Helsingin yliopiston kunniatohtoriksi.
Numminen on profiloitunut kielipolitiikan puolestapuhujana. Hän on ehtinyt opiskella suomalais-ugrilaisia kieliä, kansanrunoutta sekä bantu- ja eskimokieliä. Lauluja hän on esittänyt muun muassa saksaksi ja ruotsiksi.
Numminen oli iloinen suomen kielen lautakunnan kannanotosta, jonka mukaan suomen kielen asema on vaarassa. Helsingin Sanomissakin hän on kertomansa mukaan nähnyt kirjoitettavan: ”Vapise Paleface”.
”Ilman pilkkua ja huutomerkkiä!” Numminen parahtaa.
Mutta nyt on aika maksaa Jylkkärin paisunut juomapiikki tyhjäksi. Nummisen on ehdittävä hotelliin Yle Teeman ääreen – Henry Miller -dokumentti alkaa pian.
Ennen lähtöään hän vielä hieman moittii Seppäsen kehnoa toisen kotimaisen taitoa. Numminen on nimittäin huolissaan myös ruotsin kielen asemasta. Siksi hän näyttää meille, miten voi tilata raitiovaunulipun ruotsiksi – Vakiopaineesta – niin hän tekee kuulemma aina Helsingissäkin.
”Käytän tähän nyt 2,90, jotta näette, miten se toimii.”
Paluuviestinä hän saa iPhoneensa raitiovaunulipun ruotsiksi. Niin hän suosittelee muidenkin tekevän, jos mielii raitiovaunukyytiä.
Valitettavasti raitiovaunulla hän ei pääse Jyväskylän Scandiciin. Baarimikko soittaa Nummiselle perinteisen pirssin.
