Viime vuosisadan alkupuolella frakit olivat ylioppilaiden yleisvaatteita. 70-luvulla opiskelijamäärien kasvaessa frakeista muodostui elitistinen vaate, ja vuosikymmenen lopulla haalarit nousivat uudeksi yhteisöllisyyden symboliksi. Haalareiden käyttö levisi Suomeen Ruotsista ensin teekkareiden keskuuteen. 80-luvulla muutkin alat ottivat haalarit omikseen.
Haalareiden peseminen koneessa on monen järjestön haalarietiketissä kielletty. Jos riennoissa ryvettyneet haalarit haluaa jostain syystä putsata, niin opiskelijan on oltava itse niiden sisällä. Järvessä tai suihkulähteessä uiminen haalarit päällä on yksi hyväksyttävä tapa. Osalle haalarin tahrat ovat kuitenkin eräänlainen ansioluettelo ikimuistoisista illoista.
Haalarit eivät ole mitään ilman kankaisia, kiinni ommeltavia haalarimerkkejä. Merkit voidaan luokitella eri kategorioihin: yhdistysten merkkeihin, opiskelijatapahtumista saataviin merkkeihin sekä huumorimerkkeihin. Ennen haalareita koristeltiin myös pinsseillä. Haalarimerkkikulttuurin juuret ovat Ruotsissa, jossa opiskelijat vaihtoivat merkkejä keskenään.
Joskus haalareiden lahje voi olla erivärinen. Jos oma seurustelukumppani edustaa eri ainejärjestöä, niin haalareista voidaan irrottaa lahkeen loppuosa ja vaihtaa se kumppanin kanssa. Kokonaan eri värinen lahje puolestaan ommellaan vanhoista haalareista uusiin silloin, jos opiskelija on vaihtanut alaa.
Merkkien sijoittelu on lähes täysin vapaata, ja se tekee haalareista persoonalliset. Muutama kohta tulisi jättää merkeistä paljaaksi. Haalarisponsoreiden logojen päälle ei saisi merkkejä laittaa, mutta tilanpuutteen iskiessä tästä voidaan joustaa. Oman ainejärjestön logo haalarin selässä on haalarin kaikkein pyhin, joten sen päälle ei saa missään tapauksessa kiinnittää merkkejä.