Kun Jassin Rezai, 32, aloitti valtio-opin maisteriopintonsa Jyväskylän yliopistossa vuonna 2016, hänen opiskelutovereissaan ei ollut yhtään pakolaistaustaista opiskelijaa. Se ei yllättänyt häntä.
”Meiltä vaaditaan moninkertainen määrä työtä, jotta korkeakoulun ovet aukeavat”, Rezai toteaa.
Vain harva maahanmuuttaja päätyy opiskelemaan korkeakouluun. Tilastokeskuksen mukaan 67 prosenttia 29-vuotiaista kantasuomalaisista opiskeli joko ammattikorkeakoulussa tai yliopistossa vuonna 2014, mutta saman ikäryhmän maahanmuuttajista korkeakoulussa oli vain 23 prosenttia.
Siinä missä useimmille suomalaisille koulutus on itsestäänselvyys, on monen maahanmuuttajan matka maisteriksi pitkä ja jopa vaarallinen.
Afganistanista kotoisin oleva Rezai pakeni perheensä kanssa etnisiä vainoja Iraniin talibanien tapettua hänen isänsä 1990-luvun lopulla. Afganistanissa Rezain oli turha edes haaveilla korkeakoulutuksesta, sillä hän ei olisi päässyt yliopistoon etnisen taustansa vuoksi. Iranissakaan Rezailla ei ollut mahdollisuutta opiskella, koska hänen vastuulleen jäi jo nuorena perheensä elättäminen.
Kun Rezai saapui Suomeen 15-vuotiaana vuonna 2001, hän tiesi haluavansa kouluttautua mahdollisimman pitkälle.
”Minulle Suomi ei ollut pelkästään tuhansien järvien maa, vaan myös tuhansien mahdollisuuksien maa.”
Muutamaa vuotta myöhemmin hän painoi ylpeänä valkolakin päähänsä.
Sain työvoimatoimistosta käteeni lapun, joka oli ranskaksi. Siinä oli lueteltu vain muutamia ammatteja, kuten lähihoitaja tai putkimies.
Maahanmuuttajien pääsyä korkeakouluihin hankaloittavat muun muassa kielitaito, kankea kotouttamispolitiikka ja maahanmuuttajia ohjaavien henkilöiden asenteet, kertovat Rezai ja Paremmin yhdessä ry:n toiminnanjohtaja Emmanuel Sibomana, 39. Paremmin yhdessä ry on kansainvälinen kehitysyhteistyöjärjestö, joka tekee Suomessa kotouttamista tukevaa työtä.
Rezain ja Sibomanan mukaan kotouttamiskoulutuksesta puuttuu punainen lanka, jossa maahanmuuttajan oma päämäärä ja unelma otettaisiin huomioon kaikissa kotoutumisen vaiheissa.
”Kun nuori sanoo haluavansa lääkäriksi, häntä ei auta se, että hänet laitetaan harjoitteluun jonnekin autokorjaamolle. Hän ei opi tarvitsemaansa sanastoa sieltä. Aivan kuten bussikuskiksi haluava ei opi tarvittavaa sanastoa toimistopöydän takaa. Tarvitaan asiakkaan haaveiden mukaista ohjausta, joka ottaa ihmisen huomioon yksilönä, eikä mitään valmiita pakettiratkaisuja”, Sibomana painottaa.
Sibomana saapui Suomeen kiintiöpakolaisena vuonna 2007. Hän oli paennut Kongon väkivaltaisuuksia pakolaisleirille naapurimaahan Burundiin vuonna 2004. Vuonna 1998 alkanut toinen Kongon sota jätti jälkeensä arviolta vähintään 3-4 miljoonaa kuolonuhria, joista puolet oli lapsia. Väkivaltaisuudet ovat jatkuneet maassa tähän päivään saakka.
Elämä Burundissa Gatumban pakolaisleirillä oli vaikeaa, mutta ainakin siellä Sibomana perheineen luuli olevansa turvassa. Jo samana vuonna kuitenkin kapinallisryhmä iski leirille teurastaen toistasataa ihmistä.
”Siskoni yritti juosta vauva sylissään kapinallisia pakoon, kun häntä ammuttiin. Luoti meni suoraan hänen käsivartensa läpi ja osui vauvaan.”
Sibomana on henkilökohtaisesti kokenut, kuinka maahanmuuttajia ohjataan ennemmin ammatti- kuin korkeakouluun. Kongossa Sibomana ehti opiskella yhteiskuntapolitiikkaa kolme vuotta, mutta Suomessa työ- ja elinkeinotoimisto ohjasi häntä alusta pitäen ammattikouluun.
”Sain työvoimatoimistosta käteeni lapun, joka oli ranskaksi. Siinä oli lueteltu vain muutamia ammatteja, kuten lähihoitaja tai putkimies.”
Yrityksistä huolimatta ovi yliopistoon tai ammattikorkeakouluun ei avautunut, joten Sibomana opiskeli merkonomiksi.
Eivät he ole tulleet luolasta. Meillä on paljon koulutettuja ja fiksuja maahanmuuttajia, jotka tehdään täällä kädettömiksi ja jalattomiksi.
Maahanmuuttajien kouluttautumisessa ongelmana on myös se, että lähtömaassaan korkeasti kouluttautuneet maahanmuuttajat eivät pääse hyödyntämään koulutustaan, koska sitä ei useinkaan tunnisteta Suomessa.
Vuonna 2015 Suomeen tulleista turvapaikanhakijoista 27 prosentilla on takanaan korkeakouluopintoja tai korkeakoulututkinto. Suurinta osaa näistä tutkinnoista ei kuitenkaan tunnisteta Suomessa, todetaan eduskunnan tarkastusvaliokunnan raportissa, joka käsittelee kotouttamistoimenpiteiden toimivuutta.
Raportissa todetaan, että maahanmuuttajat ovat selvästi kantasuomalaisia useammin ylikoulutettuja työtehtäviinsä nähden. Tilastokeskuksen mukaan 20 prosenttia korkeakoulun suorittaneista työllisistä maahanmuuttajista toimii työntekijäammateissa. Vastaava luku kantasuomalaisilla on neljä prosenttia.
Maahanmuuttajien osaamisen tunnistamista on pyritty parantamaan erilaisilla hankkeilla sekä vastuukorkeakoulutoiminnalla, jossa muun muassa Jyväskylän yliopisto on mukana. Toiminta on ollut lähinnä maahanmuuttajien ohjausta ja neuvontaa.
Rezai kertoo, että Suomeen tulee koko ajan turvapaikanhakijoita, jotka jätetään ”ruostumaan” vastaanottokeskuksiin.
”Eivät he ole tulleet luolasta. Meillä on paljon koulutettuja ja fiksuja maahanmuuttajia, jotka tehdään täällä kädettömiksi ja jalattomiksi”, sanoo Rezai.
”Kun ihminen ei pääse hyödyntämään omaa osaamistaan pitkään aikaan, alkaa hän itsekin jo epäillä omaa pätevyyttään”, lisää Sibomana.
Sibomanan perustama Paremmin yhdessä ry huolehtii nykyään maahanmuuttajille suunnatun läksykerhon toiminnasta Jyväskylässä. 2000-luvun alussa alkaneen toiminnan tarkoituksena on tarjota maahanmuuttajanuorille apua opiskeluun. Läksykerhossa vapaaehtoiset apuopettajat tuutoroivat maahanmuuttajia koulutehtävissä ja suomen kielen opinnoissa.
Maahanmuuttajien opiskelujen auttamiselle onkin tarvetta. Opinto-ohjaaja sanoi Jassin Rezaille lukiossa, että mikäli tämä aikoo yliopistoon, niin hänen tulee tehdä sen eteen kovasti töitä ja vielä potenssiin kymmenen.
Vasta ensimmäisessä valtio-opin valintakokeessa hän ymmärsi, mitä opinto-ohjaaja tarkoitti. Rezai yritti yliopistoon kaksi kertaa pääsykokeen kautta, mutta ei päässyt sisään, sillä suomen kielen osaamista painotettiin vahvasti valintakokeissa. Yliopiston portit avautuivat vasta kolmannella yrittämällä, jolloin hän haki valtio-opin maisteriopintoihin erillishaun kautta.
Rezai toivoisikin, että korkeakoulujen kirjallisten pääsykokeiden rinnalle otettaisiin haastattelut. Silloin hekin, jotka eivät puhu ja kirjoita täydellisesti suomea, mutta joilla on kykyä pärjätä yliopisto-opinnoissa, saisivat mahdollisuuden näyttää osaamisensa.
”Meidän oma järjestelmämme rokottaa maahanmuuttajanuoria, jotka haluavat kouluttautua”, sanoo Rezai.
Sibomana kertoo, että pystyäkseen vaikuttamaan rakenteisiin täytyy osata puhua niiden rakentajien kielellä. Sen vuoksi maahanmuuttajien korkeasti kouluttautuminen on tärkeää: silloin he pääsevät osallistumaan päätöksentekoon ja vaikuttamaan yhteiskuntaan.
”Tämä on maa, jossa tarvitaan dokumentti osaamisesta ja pätevyydestä. Jos pyrit vaikuttamaan korkealla tasolla, sinua ei uskota eikä kuunnella ilman korkeakoulututkintoa.”
Unelmoin, että tässä maassa alkaisi hyvä kamppailu.
Maahanmuuttajien alikouluttautumisessa hukataan potentiaalia, mutta se tekee hallaa myös heidän hyvinvoinnilleen.
Alikouluttautuminen lisää merkittävästi erilaisten sosiaalisten ja yhteiskunnallisten ongelmien riskiä. Esimerkiksi pelkän peruskoulun suorittaneiden työttömyys on 11 prosenttiyksikköä korkeampi kuin ammatillisia tutkintoja suorittaneilla.
Mitä alhaisempi koulutustausta ihmisellä on, sitä suuremmaksi köyhyysriski kasvaa. Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2014 kaikista 29-vuotiaista suomalaisista vain 10 prosenttia oli pelkän peruskoulun käyneitä, kun sama luku 29-vuotiailla maahanmuuttajilla oli 56 prosenttia.
”Välillä tuntuu, että Suomi jättää arvokkaita resursseja käyttämättä. Jos valtio tukisi alussa enemmän maahanmuuttajien kouluttautumista ja työnsaantia, niin se saisi kymmenkertaisesti sijoituksensa takaisin heiltä tulevaisuudessa. Mutta oven työhön pitää olla auki myös maahanmuuttajille”, Rezai sanoo.
Sekä Sibomana että Rezai kuuluttavat osallisuutta.
”Unelmoin, että tässä maassa alkaisi hyvä kamppailu. On äärimmäisen tärkeää, että maahanmuuttajien keskuudesta löytyy tienraivaajia omalle yhteisölleen. Näin nuoret ottavat mallia niistä, jotka ovat pärjänneet ja kouluttautuneet, ja kamppailu siitä, että pääsee itsekin eteenpäin omassa elämässä alkaa”, sanoo Rezai.
Jutun kirjoittaja tekee vapaaehtoistyötä Paremmin yhdessä ry:ssä.