Kuuro kuulevien keskellä: Juhana Salonen kirjoitti kirjan kipuilustaan kahden kielen välissä

Kuulevien vanhempien kuuro lapsi ja ainoa kuuro myös varhaisessa elinpiirissään – siinä lähtökohdat nuoruusiässä läpikäymälleni identiteettikriisille”, kirjoittaa Juhana Salonen kirjansa Viiton – olen olemassa takakannessa.

Salosen tunnistaa C-rakennuksen aulassa helposti: ainoastaan yksi ihminen on täysin hiljaa, vaikka keskusteleekin innokkaasti. Edellinen haastattelu on vielä kesken. Salonen kädet liikkuvat nopeasti, tulkki tulkkaa sanomiset.

Jyväskylän yliopistolla projektityöntekijänä työskentelevä Juhana Salonen on tottunut kysymyksiin ja ihmettelyyn. Kuuleeko hän ollenkaan? Ymmärtävätkö kaikki viittomakieliset toisiaan? Kuinka kuuron seurassa tulisi käyttäytyä?

Salonen on syvästi huolissaan kuurojen asemasta ja haluaakin herättää keskustelua heidän kohtaamistaan ongelmista yhteiskunnassa.

”Vieläkin puuttuu tietoa siitä, mihin viittomakieliset pystyvät. Minäkin olen yliopistolla töissä ja on viittomakielisiä tohtoreita. Koko yhteiskunnalle pitäisi välittää tietoa, että kuurous ei ole mikään este”, hän toteaa.

Vaikka hän on ylpeä viittomakielisyydestään ja kokee identiteettinsä seisovan vahvalla pohjalla, on tie tähän pisteeseen asti ollut haasteita täynnä.

Salosen kuurous todettiin vasta vuoden ja kahdeksan kuukauden ikäisenä, koska lääkärit eivät olleet uskoa kuuroutta heti. 80-luvulla kuuroutta ei tunnettu kovin hyvin, eikä sitä juurikaan käsitelty julkisesti.

Diagnoosin toteamisen jälkeen alkoi kuntoutus, kuulolaitteiden kokeilu ja lopulta viittomakielen ja myöhemmin puhutun kielen opettelu. Samalla vanhemmat joutuivat opettelemaan uuden kielen, jotta pystyivät saamaan yhteyden lapseensa.

Varhaislapsuus ei Salosen sanojen mukaan juurikaan eronnut kenen tahansa muun lapsen elämästä, vaikka kommunikaatio-ongelmia olikin ja kaulalla roikkuva kuulokoje haittasi ajoittain leikkimistä. Kasvuympäristö ei tarjonnut roolimalleja tai vertaisia, jotka olisivat olleet viittomakielisiä.

Salonen aloitti peruskoulun kuulovammaisten koulussa, Hakalan erityiskoulussa. Ikätovereissa oli aluksi paljon muita kuuroja ja viittomakielisiä, mutta myöhemmin koko ajan vähemmän ja vähemmän. Samalla opettajien käyttämä kieli siirtyi yhä enemmän puhuttuun kieleen, ja viittominen väheni.

Saloselle alkoi kehittyä käsitys siitä, ettei viittomakielellä pystyisi ilmaisemaan kaikkea, mitä puhutulla kielellä pystyi. Eihän opetusmateriaaleja ollut juuri ollenkaan, eivätkä opettajat osanneet ilmaista kaikkia asioita viittomilla.

Puheterapeutin ja kuulokojeen avulla Salonen oppi puhumaan suomea sujuvasti, ja ympäristö tarjosi paljon tilaisuuksia kielen käyttämiseen. Viittomakielen käyttöön tilaisuuksia tuli taas koko ajan entistä vähemmän.

Tuntui selvältä, että yhteiskunta arvostaisi Salosta enemmän kuulevana ja suomen kielen osaajana kuin viittomakielisenä. Vähitellen hän alkoi vieroksua viittomakieltä ja tuntea sääliä toisia kuuroja kohtaan, jotka eivät osanneet suomea sujuvasti.

”On todella harmi, että lapsuuteni ympäristö, kuulokeskus, koulu ja kaikki tekivät sen vaikutuksen, että piti valita jompi kumpi kieli. En ymmärrä, miksi suosittiin yksikielisyyttä”, hän kertoo.

Kerran koululle saapui Kuurojen Liiton viittomakielisen lastenohjelman kuvausryhmä, joka järjesti lapsille matkan Korkeasaareen. Reissun jälkeen lapset saivat viittoa siitä, millaisia eläimiä olivat nähneet.

Salonen ei ymmärtänyt juontajien viittomista juuri mitään, eikä hän osallistunut itse keskusteluun, vaan tyytyi seuraamaan vierestä.

Yhtäkkiä viittomakielestä oli tullut hänelle vieras asia.

Kuuro ei pysty. Kuuro ei pysty opiskelemaan. Kuuro ei pysty matkustelemaan. Paljon on käsityksiä, että ei voi eikä pysty, mutta minän sanon, että voi ja pystyy.

Vaikka kuulolaite antoikin osittaisen kuulokyvyn, oli kanssakäyminen kuulevien lasten kanssa vaikeaa. Hyvä puhutun kielen taito antoi kuvan, että Salonen myös kuuli normaalisti, vaikka todellisuudessa ymmärtäminen edellytti usein katsekontaktia  ja selkeää puhetta. Hän ei myöskään halunnut myöntää tai selittää kuurouttaan.

Jääkiekko- ja pesäpalloharrastukset tarjosivat omat haasteensa. Pukukopissa pelaajien ja  valmentajien joukko oli yksinkertaisesti liian suuri, eikä huonosti kuuleva saanut puheensorinasta selvää.

Valmentajat eivät ymmärtäneet kuuroutta, ja valtaosa heidän puheistaan meni Saloselta kokonaan ohi. Muut pelaajat pitivät häntä ainoastaan tyhmänä, ja maine levisi äkkiä urheilupiirien ulkopuolelle.

”Minulla ei ollut pukuhuoneessa kaveria, jolle olisin voinut jutella niitä näitä, niin kuin junnut yleensä keskenään tekevät. Olin yksin omassa maailmassani ja seurasin vain sivusta, mitä muut tekivät. Oloni oli kuin seinäruusulla, josta ei kuulu pihaustakaan”, hän kertoo.

Saloselle saatettiin nauraa päin kasvoja kaupungilla, ja yksi kaveri jopa pyysi häntä kävelemään etäämpänä hänestä. Salosta alkoi ahdistaa kodin ulkopuolinen maailma ja kaupungilla liikkuminen. Mitä ihmiset ajattelevat ja puhuvat hänestä selän takana?

Kuurojen Liiton järjestämät leirit tulivat hänelle myös tutuksi, ja rippikoulun hän kävi toisten  viittomakielisten kanssa.

Edelleen Salonen huomasi joutuneensa ulkopuolelle. Hänen viittomakielensä oli paljon alemmalla tasolla kuin muilla leiriläisillä, eikä hän pystynyt osallistumaan keskusteluihin.

Salonen joutui seuraamaan vierestä, kuinka muut viittoivat sujuvasti keskenään. Murrosiän edetessä myös identiteettikriisi syveni: Oliko hän kuuleva vai kuuro, ja millä kielellä hän voisi ilmaista itseään ja tunteitaan?

Suomeksi hän ei ymmärtänyt muiden puhetta riittävän hyvin, ja viittomakielen taito oli yksinkertaisesti liian heikko sekä viittomiseen että ymmärtämiseen. Vähitellen ennestään sosiaalisesta ja iloisesta nuoresta tuli ahdistunut, masentunut ja toisia ihmisiä välttelevä.

”Mikään ei tuntunut normaalilta. Tunsin itseni ihan mielisairaaksi. Itseluottamus romahti nollille. Olin kerta kaikkiaan aivan loppu. Elin niin sanoakseni helvetillistä aikaa. En haluaisi kokea samanlaista enää koskaan enkä soisi myöskään kenenkään muun kokevan vastaavaa.”

Myöhemmin Salonen hakeutui terapiaan, ja kiusaamisesta ja muista ongelmista puhuminen helpotti vähitellen ahdistusta. Viittomakieltä ja vajaavaista identiteettiä ei kuitenkaan käsitelty. Terapiakin käytiin suomeksi eikä viittoen.

Peruskoulun jälkeen edessä oli tulevan koulun valitseminen. Salonen päätyi Käpylän aikuislukioon, jossa opiskeli paljon muita kuuroja ja jossa oli mahdollisuus viittomakieliseen tulkkaukseen.

Osa lukion opiskelijoista suhtautui epäillen ihmiseen, joka aiemmin oli ollut niin välinpitämätön omaa äidinkieltään kohtaan. Viittomakieli vaati myös paljon harjoitusta.

Vähitellen kieli alkoi sujua ja identiteetti vahvistua. Sählyn pelaaminen ja kuurojen olympialaisiin ja muihin tapahtumiin osallistuminen toisten kuurojen kanssa auttoivat.

Salonen päätti myös opiskella levyseppähitsaajaksi usean kuuron opiskelijatoverin tavoin. Lukiossa menestyneelle lukutoukalle oli kuitenkaan selvää, ettei ala ollut hänelle sopiva. Valmistumisen jälkeen katse kääntyikin Jyväskylän yliopistoon ja suomalaisen viittomakielen opiskeluun.

Vuodet yliopistossa menivät kuten kenellä tahansa opiskelijalla järjestötoiminnan, juhlien, opiskelijaelämän ja tietenkin opiskelun parissa. Nykyisin Salonen kertoo viihtyvänsä hyvin suomalaisen viittomakielen tutkimuksen parissa Jyväskylän yliopistossa, jossa on pitkät perinteet ja kulttuuri kielen suhteen.

”Täällä on paljon kuuroja ja kuulevia, jotka viittovat, ja akateeminen yhteisö. Viittomakieli voi hyvin täällä”, hän toteaa.

Meidän pitää koko ajan olla todistelemassa ja kamppailemassa näiden asioiden puolesta.

Vasta viime aikoina 36-vuotias Salonen kertoo kokeneensa olonsa rauhalliseksi. Hän toivoo, että näin olisi ollut paljon aiemmin, mutta hän ei halua olla katkera ja toivoo vain, että muut eivät joudu kokemaan vastaavaa.

Vaikka kirjan kirjoittaminen oli Saloselle terapeuttinen ja vapauttava prosessi, helpolla se ei onnistunut. Ajatus kirjoittamisesta heräsi jo yli vuosikymmen sitten, mutta hän huomasi oman identiteettinsä olevan edelleen rikkinäinen. Vaikeat asiat vaativat pohdintaa uudelleen ja uudelleen.

Identiteetin löytäminen oli rankka kokemus, mutta hänen mukaansa se voi olla enemmän sääntö kuin poikkeus kuurojen parissa.

Suuri tekijä ongelmille oli se, kuinka vähän vanhempia ja lasta osattiin neuvoa viittomakielen ja kuurojen kulttuurin suhteen. Kuurous nähtiin vammana, joka piti korjata ja kuurot vammaisina, jotka eivät pysty toimimaan yhteiskunnassa normaalisti.

Vaikka tilanne on monilta osin parantunut, hänen mukaansa asenteet kuurouden suhteen eivät välttämättä ole muuttuneet.

”Kuuro ei pysty. Kuuro ei pysty opiskelemaan. Kuuro ei pysty matkustelemaan. Paljon on käsityksiä, että ei voi eikä pysty, mutta minän sanon, että voi ja pystyy. Mitä vaan”, hän toteaa.

Nykyään melkein kaikki kuurot saavat sisäkorvaistukkeen, joka auttaa kuulemaan, mutta tilanne on Salosen mielestä silti ongelmallinen. Mitä jos lapsi joutuu tilanteeseen, jossa hän ei kuulekaan riittävän hyvin istukkeen avulla, mutta hänelle ei toisaalta ole opetettu viittomakieltä? Silloin lapsi on Salosen sanoin kaksinkertaisissa vaikeuksissa.

Yhteiskunnan olisi tärkeää oppia arvostamaan viittomakieltä ja monikielisyyttä. Kuuroille tulisi tarjota sekä viittomakielen että suomen opetusta. Nykytiedon valossa ymmärretään, että monikielisyys ei haittaa oppimista, vaan voi jopa edistää sitä.

Salonen kertoo kokeneensa vahvaa katkeruutta luettuaan monikielisyyden hyödyllisyydestä yliopistossa opiskellessaan. Asiat olisivat varmasti menneet eri tavalla, jos viittomakieltä olisi arvostettu tasaveroisena suomen rinnalla myös hänen kohdallaan.

Toisin kuin Salonen nuorempana uskoi, viittomakielellä pystyy ilmaisemaan itseään ihan yhtä hyvin kuin millä tahansa muulla kielellä. Viittomakielten ympärille on myös rakentunut oma ainutlaatuinen kulttuurinsa sekä tiivis ja välittävä maailmanlaajuinen yhteisö.

”Tarvitaan enemmän tietoa esimerkkien kautta siitä, miten kuurot menestyvät maailmassa. On todella harmi, että meidän pitää koko ajan olla todistelemassa ja kamppailemassa näiden asioiden puolesta”, hän toteaa.

Salonen suhtautuu positiivisesti omaan tulevaisuuteensa, mutta monien muiden kuurojen tilanteesta hän on huolissaan. Yhteiskunnassa puhutaan paljon nuorten syrjäytymisestä, mutta kuurot ovat erityisessä riskissä kieli- ja identiteettiongelmien myötä.

Hän toivookin kirjan julkaisun herättävän laajempaa keskustelua kuurojen asemasta yhteiskunnassa. Hänestä olisi hyvä myös, että ihmiset olisivat häneen ja muihin yhteydessä missä tahansa kysymyksessä ja muistuttaa, että viittomakielen keskus löytyy Seminaarimäen F-rakennuksesta keskellä kampusta.

”Me emme pure.”

Juhana Salonen

• Syntynyt vuonna 1981 Hyvinkäällä.
• Projektitutkijana Jyväskylän yliopiston viittomakielen keskuksessa.
• Kirjoittanut kirjan Viiton – olen olemassa kielivähemmistöjen aseman esiintuomiseksi.
• Kirjan teossa olivat mukana myös Salosen äiti SiskoMargit Syväoja sekä valokuvaaja Jussi Rinta-Hoiska ja graafinen suunnittelija Tiina Särkkä.
• Harrastaa salibandya, kuntoliikuntaa, lukemista ja matkailua.
• Lisätietoa kirjasta: juhanasalonen.jimdo.com