Puhun niin totta kuin osaan.” Nämä legendaariset sanat lausui pääministeri Anneli Jäätteenmäki (kesk.) eduskunnan edessä vuonna 2003.

Oli paljastunut, että hän hyödynsi eduskuntavaaleissa Irakin sotaa koskevia salaisia tietoja, joiden oma-aloitteisen pyytämisen hän kuitenkin kiisti.

Oppositio ja hallituskumppani SDP eivät uskoneet Jäätteenmäen vakuutteluja totuuden kertomisesta. “Valehtelija!”, kajahti välihuuto puheen aikana. Yleensä syytös valheesta eduskunnassa on sen verran rankka, että siellä käytetään mieluummin kierto- tai täsmäilmaisua “muunneltu totuus”.

Skandaalin seurauksena Jäätteenmäki erosi virastaan vain pari kuukautta siinä toimittuaan.

Brexitin ja Donald Trumpin vaalivoiton myötä eduskunnassa ja länsimaissa lännen omaa rappiota ja valheellisuutta kuvaavaksi trendi- ja kiertoilmaisuksi nousi termi “post-truth” eli totuudenjälkeinen. Oxford English Dictionary valitsi sen vuoden 2016 sanaksi, ja sen viljely jatkui vuonna 2017.

Syksyllä ilmestyi politiikan kieltä tutkivien Paul-Erik Korvelan ja Johanna Vuorelman toimittama kirja Puhun niin totta kuin osaan – Politiikka faktojen jälkeen. Sen nimi ja sisältö kumpuavat suoraan yllä kuvatuista tapahtumista. Totuudenjälkeisyys joutuu teoksessa tiukkaan analyysiin.

Ensimmäisenä käsitettä käytti tiettävästi kirjailija Steve Tesich vuonna 1992 kuvatessaan Yhdysvaltojen poliittisten skandaalien aiheuttamaa kansallista häpeää: totuutta ei enää haluttu kuulla.

Käsite ei näytä kestävän vähääkään analyyttistä vasarointia, vaan on uutta aikakautta korostaessaan jo itsessään totuudenjälkeinen. Eihän voida osoittaa, että olemme joskus eläneet valheenjälkeistä totuuden aikaa – varsinkaan politiikassa. Silti suurissa tiedotusvälineissä “post-truth” on nielty pureksimatta, ja sitä käytetään edelleen.

Väite totuudenjälkeisestä ajasta on siis itsessään tavallaan vale, joskin usein tahaton. Se kuuluu myös valheen luonteeseen. Kun luulee tietävänsä, mistä puhuu, tulee puhuneeksi ohi suunsa.

Tärkeä huomio kirjassa on poliitikkojen suorien valheiden strateginen epä-älyllisyys ja usein myös vähäpätöisyys. Niitä kauhistellessamme vaarana on, ettemme huomaa hienovaraisempia valheita ja vaikuttamiskeinoja.

Teos antaa aihetta valheen monipuoliseen tarkasteluun käsitteenä ja ilmiönä. Argumentointivirheet, manipulaatio ja disinformaatio ovat osa ihmisyyttä, emmekä voi täysin välttyä valheilta. Olemme myös ajan ja ymmärryksen puitteissa rajallisia olentoja, joten tapamme kuvata kaoottista maailmaa on järjellistävä ja valikoiva.

Vastaava valikoivuus on erityisen ominaista tällaisille kolumneille, joihin yhden kirjan monipuolinen sisältö ei tyhjene millään.