”Yliopistoaikoinani ryhdyin tutkimaan alkuperäiskansoihin liittyvää lainsäädäntöä ja politiikkaa. Siihen aikaan vain muutama järjestö keskittyi heihin. YK:ssa keskusteltiin kestävästä kehityksestä, mutta alkuperäiskansojen tarpeita ei käsitelty. Miten kestävästä kehityksestä voidaan puhua, jos ei puhuta alkuperäiskansoista? Aihe kosketti minua vahvasti.

Olen feministi ja olen ollut pitkään mukana myös feministisessä liikkeessä. Kun työskentelin eräässä Filippiinien alkuperäisväestöä tukevassa järjestössä, huomasin, että alkuperäiskansojen naisten ääni ei kuulu edes siellä. Erityisesti heitä koskevia asioita ei käsitelty.

Feminismi Filippiineillä ei useinkaan huomioi alkuperäiskansoja. Otetaan vaikka ehkäisy: abortit ovat laittomia ja ehkäisyn saaminen vaikeaa Filippiineillä. Se on ongelma, mutta ei alkuperäiskansojen naisille. He päinvastoin toivoisivat jälkikasvua, koska heitä on niin vähän jäljellä.

 

Alkuperäiskansojen naiset kärsivät eniten köyhyydestä, parisuhdeväkivallasta ja ilmastonmuutoksesta, joka tekee perinteisten ammattimuotojen harjoittamisesta koko ajan vaikeampaa.

Suurin osa alkuperäisasukkaista on viljelijöitä, jotka muuttavat alueelta toiselle ja viljelevät yhdellä alueella sillä aikaa, kun toinen maa-alue lepää. Nykyään se on kuitenkin lähes mahdotonta, sillä heillä ei ole oikeuksia omiin maihinsa. Valtio myy maat maahanmuuttajille, kapitalisteille ja suuryrityksille. He käyttävät maata eivätkä anna sille aikaa toipua. Silloin maa köyhtyy ja muuttuu käyttökelvottomaksi.

Valtiota ja presidentti Rodrigo Dutertea kiinnostaa vain huumeiden vastainen sota. Alkuperäiskansojen edustajia tapetaan maanhallintariitojen vuoksi, eikä köyhyyttä edes yritetä torjua.

Naisia Duterte pitää pelkkinä esineinä, palkintoina väkivallan töistä: vaikutusvaltaisille miehille luvataan vähäpukeisia naisia.

Vaaleissa alkuperäiskansojen jäsenet äänestivät sankoin joukoin Dutertea, koska he halusivat muutosta. Nyt hekin ovat kuitenkin huomanneet, että presidentti ei välitä heistä eikä yritä ratkaista heidän ongelmiaan.

 

Sananvapaustilanne Filippiineillä on vaikea, mutta itse olen selvinnyt vähällä. Olen ehkä sen verran matalan tason toimija, että saan tehdä työtäni melko rauhassa.

Kyllähän jatkuvasti tulee trolliviestejä ja uhkauksia, joissa lukee esimerkiksi ”tiedän, missä sinä ja perheesi asutte ja mihin aikaan menet töistä kotiin”. Sähköpostini on hakkeroitu useaan otteeseen, samoin sosiaalisen median tilit. Alkuperäiskansojen maita havittelevat kaivosyhtiöt yrittävät pelotella meitä hiljaisiksi.

Se on kuitenkin pientä verrattuna siihen, mitä alkuperäiskansoihin kuuluvat naisaktivistit joutuvat kokemaan. Heille tappouhkaukset ovat ihan arkipäivää.

Saan voimia pienistä onnistumisista, muuten palaisin loppuun tässä työssä. Iloitsen joka kerta, kun kaivosyhtiö luopuu hankkeestaan alkuperäisväestön mailla.

Kysyin viime tammikuussa Teresalta, mangyaanikansaa edustavalta naiselta, olenko onnistunut työssäni. Hän vastasi, että ’olet, sillä minä olen edelleen hengissä’.”

 

Judy A. Pasimio

  • Filippiiniläinen feministi ja maaoikeusaktivisti.
  • Työskentelee koordinaattorina Lilak-järjestössä, joka ajaa Filippiinien alkuperäiskansojen naisten oikeuksia.
  • On ollut mukana kirjoittamassa Siemenpuu-säätiön Kirjeitä tulevaisuudesta -kirjaa, johon on koottu ajatuksia ympäristöongelmista ja sosiaalisista epäkohdista aktivisteilta ympäri maailmaa.
  • Oli puhujana kestävän kehityksen seminaarissa Jyväskylän yliopistolla ja kansalaistoiminnankeskus Mataralla 28.9.