Kauppakadun alapäässä sijaitsevan yökerhon ovelta alkaa jono, joka kiemurtelee kymmenien metrien matkan pitkin rakennuksen molempia sivuja. Vettä on valunut taivaalta läpi päivän, ja se ropisee lähes tauotta sateenvarjoin ja erivärisin haalarein varustautuneiden jonottajien niskaan.
Lineaarisuutta tavoitteleva ihmismassa saa ohikulkijoilta osakseen kahdenlaisia reaktioita. Jotkut ilmaisevat vilpitöntä hämmennystä, toiset taas puistelevat päätään ja pyörittelevät silmiään.
”Taas se alkaa”, joku mutisee.
Sään armoilla värjöttelevä joukko on matkalla Club Escapeen syksyn ensimmäisiin poikkitieteellisiin haalaribileisiin.
Poikkitieteelliset haalaribileet, eli tuttavallisemmin poikkarit, edustavat monelle opiskelijabileiden kuningaslajia. Näihin ryyppäyksen amok-juoksuihin raivataan kalenterista tilaa jo hyvissä ajoin, jotta mikään ei estäisi läpi yön kestävää oman ainejärjestön edustamista.
Yleensä poikkareista tulee kuitenkin ensimmäisenä mieleen ihmismielen sietokykyä koetteleva jonottaminen. Juhlijoiden määrä on suuri, ja varmistaakseen sujuvan sisäänpääsyn jonottajan on oltava ajoissa paikalla. Lisäksi tänä iltana 300 ensimmäiselle on luvassa haalarimerkki.
Ovien on määrä aueta vasta kello 21.00, mutta saapuessani paikalle hieman iltaseitsemän jälkeen haalariväki odottelee jo tunnollisesti bileiden alkamista. Tuntitolkulla etuajassa saapuneet juhlijat juovat pienissä rykelmissä lämmintä olutta ja sekamehulla laimennettua viinaa.
Lyhyinä sateettomina hetkinä tuuli viskoo vesipisaroita heidän päälleen kerrostalojen katoilta.
En voi itsekään välttyä lievältä hämmennyksen puuskalta. Onko tässä mitään järkeä?
Lähden tiedustelemaan asiaa jonon kärkipäästä löytyvältä, keltaisiin heijastinliiveihin sonnustautuneelta ryhmältä. Ensimmäisen vuoden varhaiskasvatuksen opiskelijoiksi paljastuvalta poppoolta saan terävän vastauksen:
”Kaikki suomalaiset tykkäävät jonottaa.”
Tämä on kyllä totta. Ehkä kadun varteen kerääntynyt joukkio on vain ilmentymä kansakuntaamme leimaavasta jonofetissistä. Ilmaisten ämpäreiden ja lentokenttien passitarkastusten läheisyydessä esiintyvä ilmiö on siis rantautunut myös opiskelijapiireihin.
”AMK-opiskelijoihin ei muissa tapahtumissa edes törmää.”
Varhaiskasvatusfuksit kertovat olleensa paikan päällä jo kuudesta lähtien. Ensimmäisille poikkareilleen saapuneet ”keltanokat” eivät ole jonottamisesta moksiskaan, ja heidän mukaansa sateessa odottelu on ollut tähän mennessä vaivan arvoista hyvän seuran ja meiningin ansiosta.
Kaikilta jonottaminen ei saa kuitenkaan yhtä innostunutta vastakaikua. Kavereidensa ylipuhumana paikalle saapunut espoolainen liiketalouden opiskelija Sofia Olin kuvailee tapahtumaa jopa jonkinasteiseksi kulttuurishokiksi.
”Mä istun tässä kylmällä kadulla ja ihmettelen tätä touhua.”
Onneksi jonottamisesta voi tehdä viihdyttävämpää. Hämärtyvän illan luoviin ratkaisuihin kuuluvat esimerkiksi kortinpeluu ja piknikin järjestäminen keskellä katua. Alan pohtia, millainen on poikkareille jonottavan unelmavarustus.
”Hyvä takki, hyvä seura ja musiikkia”, luettelee puoli kahdeksan tienoilla jonoon liittyvä Aleksi Saarinen.
Kuulostaa järkevältä. Lista saa kuitenkin pian jatkoa.
”Ja paljon alkoholia!”
Ahaa, alkoholi mainittu. Yleisin tapa tehdä jonottamisesta mukavampaa vaikuttaisikin olevan sumeilematon varaslähtö mukihommiin. Paljonko juotavaa sitten pitää olla?
Nopean laskutoimituksen jälkeen saan seuraavanlaisen ihanneyhtälön: puolitoista litraa kirkasta viinaa viittä henkilöä kohden, tai vaihtoehtoisesti 15 mietoa juomaa per henkilö.
Kuulostaa pelkkään jonotukseen aika paljolta. Saan kuitenkin eri lähteistä vakuutteluja yhtälön toimivuudesta. Joidenkin mielestä edes edellä mainittu varustus ei riitä, vaan kunnon etkoiluihin vaaditaan sekä viina- että viinipullo.
”Mä istun tässä kylmällä kadulla ja ihmettelen tätä touhua.”
Maltillisempiakin tapauksia löytyy, kuten Jyväskylän ammattikorkeakoulussa sairaanhoitajiksi opiskelevat Satu Vihervirta ja Jenna Järvinen. Heidän mukaansa vähempikin määrä alkoholia riittää, mutta sitä pitäisi saada ostettua myös jonosta käsin.
”Tässä voisi kiertää shottibaari, josta saisi juomia opiskelijahinnoin. Sehän olisi pelkkää tuottoa järjestäjälle!” Vihervirta ja Järvinen pohtivat.
H-hetken lähestyessä ujuttaudun jonon kärkeen katsomaan, millaisia omistautujia ovat ensimmäisinä paikalle tulleet. Paraatipaikalta löytyy viltillä istuskeleva ja iloisesti hymyilevä porukka, joka kertoo ilmaantuneensa paikalle jo 17.05, lähes neljä tuntia etukäteen.
”Ei ollut parempaakaan tekemistä, ja oli pakko päästä tanssimaan”, varhaiskasvatusta opiskeleva Valtteri Eskola kertoo ryhmän aikaisen saapumisen syiksi.
Eskola arvioi olleensa poikkitieteellisillä reilusti yli kymmenen kertaa. Hänestä poikkarit ovat paras paikka muiden opiskelijoiden kanssa verkostoitumiseen.
”AMK-opiskelijoihin ei muissa tapahtumissa edes törmää.”
Yleensä uusia tuttavuuksia syntyy jo jonossa. Nytkin jonon kärkipäässä vallitsee koleasta säästä huolimatta lämmin yhteishenki toisilleen entuudestaan tuntemattomien ihmisten kesken.
Verkostoitumista parhaimmillaan.
Varhaissyksyn ilta on jo tummennut syvänsiniseksi ja jono venynyt näköpiirin ulottumattomiin. Tuon tuosta voi nähdä kyynärpäiden kohoavan kohti taivasta viimeisten omien juomien valuessa kurkusta alas.
Malttamattomana liikehtivä ihmisjoukko pakkautuu lähemmäs ovia, joiden takana odottaa villi yö iloineen ja pettymyksineen.