Lauantai-illan aloitti Moly alakerrassa. Yleisöä valui paikalle mukavan vilkkaasti. Viisihenkinen Moly vaikutti niin omaperäiseltä mysliltä kaikkea, mitä rockmusiikin historia saattaa tarjota, että sen oma kuvaus “inhoromantiikka” on tosiaan osuvin.
Laulaja-kitaristi Esa-Pekka Vierimaa kuulosti bändin tavoin itseltään, mutta omasta kuunteluhistoriastani johtuen väkisin mieleen tulivat ainakin Kauko Röyhkä, Tuomari Nurmio ja Sielun Veljet. Viulisti Ulla Laukkasen kuulaat taustalaulut tasapainottivat hienosti Vierimaan psykoosimaista ilmaisua, joka vaihteli apaattisen ja maanisen välillä. Mukavan ahdistava ja törkyinen mutta välispiikeissä komiikalla höystetty tunnelma tiivistyi koko ajan loppua kohden. Moly otti löysät pois heti kättelyssä.
Samaan aikaan tulevaisuuden poplupaukseksi luonnehdittu laulaja-lauluntekijä Vesta esitti yläkerrassa bändinsä kanssa viimeisiä laulujaan vaikuttaen hieman turhautuneelta yleisön osallistumiseen. Vesta on taidokas laulaja ja yhtyeen soundit olivat kohdillaan, mutta sisältö toi mieleen Kauriinmetsästäjät. En tiedä, voiko niin sopivan juustoisia sanoituksia tehdä, että itse niille syttyisin. En kummastele, että Vesta ja Kauriinmetsästäjät ovat tehneet yhteistyötä.
Alhaalla ensimmäisen illan parhaista keikoista soitti Burning Hearts, jonka albumit Aboa Sleeping (2009) ja Extinctions (2012) ovat miellyttävintä vähäeleistä popilmaisua, jota tällä vuosituhannella on Suomessa tehty. Burning Heartsin sävellyksissä siirtymät tapahtuvat häkellyttävän rauhallisesti, eikä mikään töksähdä korvaan. Sama pätee myös Jessika Rapon ja Henry Ojalan valovoimaisiin esiintymisolemuksiin. Tekijät fiilistelevät omaa musiikkiaan ilman, että mitään tarvitsee erikseen alleviivata ylimääräisellä kikkailulla.
Samaan aikaan terassilla Ghost World vaikutti nopeasti vilkaistuna asenteelliselta livebändiltä. Kun ilmaisu on riittävän raakaa ja häpeilemätöntä, voi soitannolliset sattumukset valjastaa osaksi showta ja todeta muuan sketsiä mukaillen, että virheitä ei tapahdu.
Toinen illan paras keikka oli jälleen tanskalaisen trion ansiota. Hieman nörttimäisten ukkojen The Entrepreneurs soitti yläkerrassa nopeasti ja äärimmäisen meluisasti, eikä yleisön osallistamisessa karkeloihin tarvinnut hikoilla. Kun päälle lisätään Mathias Bertelsenin korkea laulu ja lähes yhtä kukkoileva olemus kuin Selina Ginillä, olimme yleisönä vastaavissa liekeissä kuin perjantaina.
Sen jälkeen ihmiset vaikuttivat ymmärrettävästi hieman väsyneiltä. Tamperelainen, funkille kumartava tamperelainen rap-trio Tre-Funk III esitti letkeän setin, mutta Planeetta Funk -albumiin (2016) liittyvä avaruussekoilu kappaleiden välissä tuntui irralliselta. Samaan aikaan terassilla Suomen Sonic Youthiksi luonnehdittu Echo Is Your Love soitti mukiinmenevästi, mutta veikkaan, että yhtyeellä on ollut myös pirteämpiä rykäisyjä virkistävästä pakkasesta huolimatta.
Lauantain viimeinen esiintyjä yläkerrassa oli View, suomalainen englanniksi räppäävä salaperäinen ja mukavan monotoninen tylyttäjä. Bassot jytisivät ja lahkeet lepattivat. Henkilökohtaisesti olisin suosinut View´tä illan viimeisenä esiintyjänä, sillä alakerran Töölön Ketterän räpätys ei ole itselle läheisintä. Muutenkin perjantain Huoratronin epileptisen valo- ja äänikattauksen aiheuttamaa sätkimistä yleisössä on vaikea saavuttaa. Onneksi tunnelma oli läsnä loppuun saakka.
