32-vuotias Jyrock-festivaali ja sen yleisö palasi peruskorjattuun, kodikkaaseen olohuoneeseensa Ilokiveen. Koristeet oli askarreltu tähän kartanoon verrattoman kotikutoisella otteella ja hyvä niin. Soittolavat oli jaettu tuttuun tapaan ala- ja yläkertaan sekä terassille. DJ-musiikista vastasivat Hang the DJ, Menkkaklubi sekä Gals Dem Sound.
Jyy:n varapuheenjohtaja ja vihreiden tuore kunnanvaltuutettu Bella Forsgren juonsi illan käyntiin vajaan tunnin sisään ovien avauduttua. Väki parveili orastavan mukavasti, eikä alakerrassa aloittaneen Horten tarvinnut soittaa omaksi ilokseen silläkään perusteella, että varhaisimmat saapujat olisivat liimautuneet seiniin.
Nelihenkisen Horten huhtikuussa julkaistu eponyymi debyyttialbumi on sakeudessaan herkkua korville myös livenä. Kokoonpano on hämmentänyt soppansa ainakin shoegazesta, noisesta ja elektronisesta ambient-maalailusta. Matalataajuinen säröbasso huolehti, että keho tärisi rintalastaan saakka.
Suad (Suad Khalifa) aloitti kepeillä poplauluillaan yläkerrassa. Suadin pehmeä laulu yhdistyi pehmeään bassotteluun, helisevään kitarasoundiin ja vähäeleiseen rumpukomppiin, mutta kieltämättä tällainen musiikki toimisi kohdallani paremmin tiettyinä sunnuntaiaamuina. Jyrockin perjantai-illan kontekstissa kokemus jäi kädenlämpöiseksi.
Alakerrassa elektroduo Kauriinmetsästäjät herätteli yleisöään biletykseen. Äänimaisema vilisee mielenkiintoisia yksityiskohtia, mutta sisällöltään Kauriinmetsästäjät tuo mieleen perhepizzan tuplajuustolla, kinuskikastikkeella ja kermavaahdolla. Kun facebook-sivuillaan duo kertoo pyrkivänsä äärimmäiseen tyylikkyyteen, olo on kiusaantunut.
Terassilla elektronista punkkia vääntänyt ja ilmeisesti riot grrrl-tyyliin kallistuva trio Rainbowlicker oli ensimmäinen totaalinen esiintyjä ja äärimmäinen livebändi. Laulaja Pepsi taiteili laajalla dynamiikallaan säästellen parin minuutin rykäisyissä sopivissa määrin ääntään aggressiivisiin kliimakseihin. Mikkiin huudettiin niin, että sattui. Rummut takoivat kuin hengenhädässä elektronisen, levottoman taustahälinän päälle.
Illan suvereenein liveyhtye oli kolmen kööpenhaminalaisen naisen muodostama Nelson Can. Basisti SigneSigneSigne ja rumpali Maria Juntunen ottivat omilla tonteillaan tilan ja yleisön hyppysiinsä, mutta etenkin loistava laulaja Selina Gin osoitti yleisön keskelle pomppiessaan olevansa hävyttömän luontainen esiintyjä. Sähkökitara osoittautui taas yliarvostetuksi soittimeksi tietynlaisessa rockrunttauksessa.
Epäilin, ettei Nelson Canin jälkeen mikään tunnu miltään. Iisa jäikin vaisuksi, kun muutenkin Reginan kahden huippulevyn Puutarhatrilogian (2009) ja Soita mulle (2011) jälkeen soolotuotanto tuntuu melko tasapaksulta. Iisan lavapersoona on toki yhä valloittava. Terassilla samaan aikaan soittanut Musta Huone synkisteli raivokkaan shoegazin parissa. Kolkko tunnelma sopi pikku pakkaseen.
Yläkerran The Holy oli intensiivinen livebändi ja kuulosti isolta kahdella rumpusetillään, krautmaisilla jumituksillaan ja kitaravalleillaan. Toisaalta laulaja-kitaristi Eetu Henrik Iivarin lavahabitus tuntui edelleen Nelson Canin jälkeen kovin geneeriseltä.
Ilta tuntui onnistuneen, kun Huoratronin ilkeän konesäksätyksen jälkeen hieman pelotti kävellä kampuksen pusikoiden läpi kotiin.
