Marraskuussa 2013 Ukrainan hallitus ilmoitti jäädyttävänsä vapaakauppa- ja yhteistyösopimusneuvottelut Euroopan unionin kanssa.
Päätös sai sadat, tuhannet ja myöhemmin sadattuhannet ukrainalaiset kokoontumaan Kiovan pääaukiolle Maidanille. He halusivat näyttää, että Ukraina on osa Eurooppaa.
Yksi Maidanille lähteneistä oli Julia Krisheminska, kiovalainen filosofian opiskelija, joka teki tuolloin kandiopintojaan. Hän ei aluksi uskonut, että Maidanista tulisi mitään suurta.
”Meillä oli jo yksi vallankumous, Oranssi vallankumous vuonna 2004, enkä uskonut, että ihmiset haluaisivat aloittaa uutta vallankumousta. Ajattelin, että parisataa ihmistä menee Maidanille ja siinä se.”
Ymmärsimme, ettei muutos tapahtuisi hetkessä, vaikka sopimus allekirjoitettaisiin.
Maidanin alkuvaiheessa Krisheminska ja hänen opiskelukaverinsa kokosivat ihmisiä yhteen niin sosiaalisessa mediassa kuin jakamalla lentolehtisiäkin.
”Ymmärsimme, ettei muutos tapahtuisi hetkessä, vaikka sopimus allekirjoitettaisiin, mutta menimme Maidanille tulevaisuutemme ja tulevien sukupolvien takia”, hän kertoo Skypen välityksellä Yhdysvalloista, jossa asuu nyt.
Maidan ei kuitenkaan ollut pelkkä opiskelijaliike, vaan siihen osallistui ukrainalaisia kaikista ikä- ja ammattiryhmistä. Toisaalta osa opiskelijoista oli myös avoimesti Maidania vastaan tai jättäytyi tapahtumien ulkopuolelle.
”Ihmiset opettajista taksikuskeihin totesivat, että jos assosiaatiosopimus ei toteudu, me lähdemme kaduille. Toisella puolella barrikadeja ihmiset kokivat puolustavansa demokratiaa miliiseinä, ja välissä oli suuri massa, joka ajautui jompaan kumpaan leiriin”, kertoo suomalainen Timo Hellenberg.
Meillä oli sekä Maidanin kulkulupa että kulkulupa berkutien eli poliisin erikoisjoukkojen tiesulkujen läpi.
Hellenberg on valtiotieteen tohtori ja Jyväskylän yliopiston alumni, joka työskentelee kansainvälisen kriisinhallinnan parissa yrityksensä kautta. Hän asui Kiovassa suurlähettiläspuolisonsa Arja Makkosen työn takia vuosina 2011–2015 ja seurasi Maidanin tapahtumien kehittymistä lähietäisyydeltä.
”Asuimme sadan metrin päässä Maidanilta, ja meillä oli sekä Maidanin kulkulupa että kulkulupa berkutien eli poliisin erikoisjoukkojen tiesulkujen läpi”, Hellenberg kertoo.
Hän on kirjoittanut kokemuksistaan Silminnäkijät – Taistelu Ukrainasta -kirjan yhdessä toimittaja Nina Leinosen kanssa.
Maidanin alkuvaihe oli rauhallinen ja toiveikas. Perheet tulivat viikonloppuisin aukiolle juomaan kahvia ja tapaamaan tuttuja. Laulettiin ukrainalaisia lauluja ja uskottiin siihen, että asiat muuttuvat.
Marraskuun 2013 lopussa poliisi yritti hajottaa mielenosoitukset voimatoimin. Sen jälkeen Maidanin luonne muuttui: kyse ei ollut enää yhteistyö- ja vapaakauppasopimuksesta, vaan vallankumousleiristä ja protestista hallitusta vastaan, vaikka kaikkea mahdollista väkivaltaa ja uhittelua pyrittiinkin välttämään.
Joulukuun alussa aukiolla alettiin rakentaa barrikadeja ja polttaa renkaita, jotta poliisi pysyisi etäällä.
Jotkut mielenosoittajat etenivät lähelle presidentinlinnaa ja provosoivat poliisia heittelemällä tavaroita. Krisheminska ja hänen tuttavansa pysyivät etäämmällä. He eivät halunneet aiheuttaa vahinkoa vaan vain ilmaista mielipiteensä.
”Valehtelisin jos sanoisin, ettei koskaan olisi pelottanut. Mutta äitiäni pelotti varmasti enemmän. Muistan, kun kiipesin barrikadille. Oli pimeää, ja näin vain poliisien kilvet. Niitä oli paljon. Seisoin siinä barrikadilla ja toivoin, ettei kukaan ammu minua. Se oli ehkä joulukuussa”, Krisheminska sanoo.
Vuoden 2014 alussa Maidan vaati ensimmäiset uhrinsa. Helmikuussa väkivaltaisuudet kiihtyivät, ja kymmeniä ihmisiä kuoli. Maidanin väkivaltaisuuksien aikaan raskainta oli Krisheminskan mukaan epätietoisuus.
”Kun ei tiedä, mitä on tapahtunut, voi vain toivoa, että kaikki on hyvin.”
21. helmikuuta Ukrainassa tehtiin sopimus, jossa päätettiin muun muassa ennenaikaisista presidentinvaaleista.
Presidentti Viktor Janukovytš ei kuitenkaan allekirjoittanut sitä vaan pakeni Kiovasta. Mielenosoittajat ottivat haltuunsa hallinnon rakennuksia, ja parlamentti syrjäytti presidentin.
Pari päivää myöhemmin venäjämielinen, aseistettu joukko valtasi Krimin alueparlamentin Simferepolissa.
En usko, että olisin voinut saada töitä filosofian kandin tutkinnollani.
Kiovaan tuli kevät. Lumesta rakennetut barrikadit alkoivat sulaa, ja Maidan hiipui hiljalleen pois.
Julia Krisheminska vietti Maidanilla lopulta puolisen vuotta, marraskuusta maaliskuuhun.
Syksyllä 2014 hän lähti Viroon tekemään filosofian maisteriopintoja.
”Olin hakenut Tarttoon jo ennen Maidanin alkua. Rakastan Ukrainaa ja mietin, petänkö kotimaani, kun lähden. Mutta jos en olisi lähtenyt, olisin pettänyt itseni. En usko, että olisin voinut saada töitä filosofian kandin tutkinnollani”, hän kertoo.
Tarton ukrainalaiset pitivät aluksi tiiviisti yhteyttä toisiinsa, viettivät Maidanin ensimmäistä vuosipäivää ja katsoivat dokumentteja. Ajan kuluessa ukrainalaisyhteisö hiljeni.
”Ihmismieli yrittää unohtaa”, Krisheminska sanoo.
Tällä hetkellä hän asuu Yhdysvalloissa ja tekee filosofian väitöskirjaansa. Hänen tuttaviaan ei kuollut Maidanilla, mutta Itä-Ukrainan sodassa kuolleita hän tuntee.
”Kun Maidan loppui, olin optimistisempi kuin nyt. Tilanne on kestänyt kauan, ihmisiä kuolee eikä mitään tapahdu”, hän huokaa.
Kahden tunnin lentomatkan päässä Helsingistä on täysimittainen sota.
Myös Timo Hellenbergistä Ukrainan tilanne näyttää vaikealta, joskaan ei aivan mahdottomalta.
”Median huomio on pitkälti Lähi-Idässä, ja kahden tunnin lentomatkan päässä Helsingistä on täysimittainen sota”, Hellenberg sanoo.
Hänen mukaansa Ukrainassa vallitsee sisäinen kaaos. Korruption kitkeminen ei ole edennyt riittävästi.
Myös Maidanin ajan rikostutkinnat laahaavat. Esimerkiksi entistä presidenttiä Janukovytšia kuultiin vasta vuoden 2016 lopulla siitä, mitä Ukrainan sisäministeriön erikoisjoukot berkutit tekivät helmikuussa 2014.
Aleksanteri-instituutin professori Markku Kangaspuro kuvailee Ukrainan tilannetta umpikujaksi.
Taistelut Itä-Ukrainassa jatkuvat edelleen. Maan sisällä on toista miljoonaa pakolaista, samoin Venäjän puolella. Ukrainan valuutan hryvnian arvo on pudonnut puoleen. Politiikan johtopaikoilla tuulee niin, ettei mikään etene.
”Ukrainassa on sekä taloudellinen että poliittinen kriisi, joka johtuu hyvin pitkälti siitä, että Minskin rauhansopimusta ei ole monestakaan syystä päästy toteuttamaan”, Kangaspuro sanoo.
”Vaadittaisiin isoja liikahduksia sekä Minskin rauhansopimuksen että sisäisten uudistusten suhteen.”
Myös muun maailman tapahtumat, kuten Yhdysvaltain presidentinvaalit ja Ranskan ja Saksan tulevat vaalit, hankaloittavat Ukrainan tilannetta.
”Euroopan unionin jäsenvaltioiden on entistä vaikeampi perustella taloudellista tukea Ukrainalle, kun EU on kriisissä muutenkin”, Kangaspuro sanoo viitaten esimerkiksi nationalismin nousuun ja EU-kriittisyyteen.
Pitkään jatkunutta konfliktia ei kuitenkaan pyyhitä ihmisten mielistä helposti.
Sekä Kangaspuro että Hellenberg näkevät, että Ukrainan kriisin ratkaisun on löydyttävä maan sisältä.
”En näe muuta ulospääsyä kuin sen, että ajaudutaan tilanteeseen, jossa kaikki osapuolet katsovat Minskin rauhansopimuksen toimeenpanon tarpeelliseksi”, Kangaspuro sanoo.
Sopimus voisi lisätä kaupankäyntiä Ukrainan ja Venäjän välillä, mikä auttaisi Ukrainaa taloudellisesti jaloilleen.
”Pitkään jatkunutta konfliktia ei kuitenkaan pyyhitä ihmisten mielistä helposti”, Kangaspuro sanoo.
”Toisaalta on hallitustenvälinen rauhanprosessi ja toisaalta paikalliset tapahtumat, jotka etenevät omalla painollaan ilman valtiotason koordinaatiota. Olisi naiivia kuvitella, että Minskin prosessi suoranaisesti sitoisi kymmeniä Itä-Ukrainassa taistelevia ryhmiä”, Hellenberg puolestaan arvioi.
Julia Krisheminska toivoo, että muut maat asettuisivat kriisissä selkeämmin Ukrainan puolelle. Lisäksi maan hallinto on perusteellisen muutoksen tarpeessa.
”Tarvitsemme politiikkaan ihmisiä, jotka ovat valmiita luopumaan vanhoista säännöistä”, hän sanoo.
Siihen voi kulua vuosia.