Ei mitään Kimbleä

Kello lähenee kahta aamuyöllä. Tekisi mieli lähteä, mutta jutun kannalta hyvin tärkeä haastattelu pääsi alkamaan vasta nyt – lähes kaksitoista tuntia sen jälkeen, kun tulin tänne.

Todennäköisesti mietit, mitä olen tehnyt täällä koko päivän. Sitä mietin itsekin.

Kello 15.27 kävelen Kortepohjassa Lillukan ovista sisään. Katselen pieneen opiskelijatilaan levittäytyneitä kolmea pöytäseuruetta. Pitkän pöydän ääressä kaksi miestä tuijottaa pöydälle aseteltuja miniatyyrikokoisia avaruusaluksia. Toinen pitää kädessään jonkinlaista muovista keppiä, joka muistuttaa hieman viivoitinta.

”No mitäs sä haluaisit tietää”, Heikki Laakkonen, toinen miehistä, avaa keskustelun.

No, esimerkiksi, mitä te oikein teette tuolla kepillä?

”Me pelataan Star Wars Armadaa, tämä on tällainen figuurilautapeli. Keppiä käytetään etäisyyksien mittaamiseen”, Laakkonen opastaa.

Jalassaan hänellä on sandaalit, pelikaverilla puolestaan oravaa muistuttavat sisäkengät.

Pelikengät ovat ilmeisesti osa Kortepohjan lautapelikerhoa, joka kokoontuu Lillukassa aina tiistaisin. Kerho alkaa virallisesti kello 17, mutta vakiokasvot saattavat aloittaa pelit jo puolenpäivän aikaan. Ennen virallista aloitusaikaa pelattavat pelit, kuten tämä Star Wars Armada, sovitaan yleensä etukäteen kerhon Facebook-ryhmässä.

Yksi peli Armadaa kestää pari kolme tuntia. Laakkonen on maalannut pelin figuurit itse ja hankkinut siihen myös lisäosia. Hän arvelee käyttäneensä peliin yhteensä hieman yli 200 euroa.

Seuraan peliä hetken aikaa, mutten oikein pääse jyvälle, vaikka Laakkonen selittää ystävällisesti pelin kulkua. Mutta kuten elokuvissakin, vastakkain pelissä ovat Imperiumi ja Kapinalliset.

Tarkoituksena on tuhota vastustajan alukset.

”Tällä ei ole mitään tekemistä roolipelaamisen kanssa”, lautapelikerhon perustajajäseniin kuuluva Antti Yli-Tainio huikkaa viereisestä pöydästä.

”Sitä ei voi korostaa koskaan liikaa”, hän jatkaa.

”Älä nyt kirjoita tätä!”

Yli-Tainio vaikuttaa olevan huolissaan siitä, että saan väärän käsityksen heidän peliporukkansa hengestä tai uusinnan jutussani peliharrastajiin liittyviä stereotypioita. Huoli on turha. Mielestäni heidän lautapelikerhonsa on aivan mahtava. Ja olen ollut täällä vasta muutaman minuutin.

”Siistiä, että joku tuli tekemään juttua, on muuten ensimmäinen kerta. Eihän tässä ole kuin lähes neljätoista vuotta pelattu”, naurahtaa Yli-Tainio.

Kuten hyvät ideat yleensä, myös Kortepohjan lautapelikerho syntyi aikanaan täyttääkseen tyhjiön.

”Ainejärjestöllä oli hirveästi bileitä ja muita sellaisia tapahtumia, mutta ei mitään tämmöistä matalan kynnyksen pelaamisjuttua”, Yli-Tainio kertoo.

Lautapelikerho on päihteetön tapahtuma. Kerho saa käyttää Lillukkaa ilmaiseksi, joten se ei maksa pelaajillekaan mitään. Pelaamaan voi tulla kuka tahansa tasosta riippumatta. Esimerkiksi toimittajan kaltainen amatööri, jolle tuttuja ovat lähinnä vain Kimble ja Afrikan tähti tai sellaiset pienen piirin kulttiklassikot, kuten lamakiimassa suunniteltu Ministerit kiipelissä ja yhdentekevää julkkistietoutta vaativa 7 päivää -lautapeli.

”Ai et ole pelannut edes Carcassonnea tai mitään sellaista”, Yli-Tainio ihmettelee.

Täällä ei pelata Kimbleä – eikä juuri muitakaan seurapelejä tai ”markettipelejä”, kuten pelaajat asian ilmaisevat. Monopolille lähinnä naureskellaan.

Edellä mainittujen käsitteiden lisäksi lautapelit tavataan jakaa ainakin länsimaissa kahteen isompaan kategoriaan: ameritrash ja europelit. Karkeasti sanoen ero niiden välillä on se, että ameritrash-peleissä tuurilla on paljon vaikutusta pelin kulkuun. Niissä on yleensä myös vahva tematiikka. Europelit eli niin sanotut saksalaistyyppiset lautapelit ovat puolestaan vähemmän tuuripitoisia mutta vähintään yhtä strategisia. Ameritrash-pelin tunnistaa usein hienoista muovisista figuureista, kun taas europelin tunnusmerkki on saman asian ajava puukuutio.

Kortepohjan lautapelikerhossa pelataan enimmäkseen pelejä, joissa ei pärjää pelkästään tuurilla. Niitä tuodaan tiistaisin Lillukkaan monta putkikassillista. Suurin osa kerhon pelaajista tilaa pelinsä ulkomailta.

”Marketissa myydään aika paljon huonoja lautapelejä. Olen itse pelannut suunnilleen 1 300 eri lautapeliä. Moneen markettipeliin en enää koskisi tikullakaan. Marketeista löytää kuitenkin hyviäkin pelejä, kunhan tietää mitä etsii”, arvioi Yli-Tainio, joka lupaa toimittaa jälkikäteen listan markettipeleistä, jotka ovat ”ihan ok”.

Lautapelit tavataan jakaa ainakin länsimaissa kahteen isompaan kategoriaan: ameritrash ja europelit.

Yli-Tainion pöydässä on tällä hetkellä käynnissä neljän pelaajan kesken Attika, joka on antiikin Kreikkaan sijoittuva resurssienhallintapeli. Yksi pelaajista pelaa samaan aikaan tuttua mobiilipeliä.

”Tämä on niin aivoton peli, että menee tässä samalla”, sanoo Tuomas Koski ja nappaa taas yhden pokémonin.

Kolmannessa pöydässä on taas tyystin erilainen peli käynnissä. Vuonna 2012 markkinoille tullut Android Netrunner on korttipeli, jossa pelaajan on tarkoitus hakkeroitua ison korporaation tietojärjestelmiin. Peli on kahden kesken pelattava epäsymmetrinen ”living card game” eli peli, johon julkaistaan jatkuvasti lisäosia.

”Mitä vaikeampi, sen parempi. Strategiset pelit kiinnostavat eniten”, sanoo kortteja käsissään pyörittelevä Miska Saari.

Vuosi sitten sosiologian opinnot aloittanut Saari on harrastanut lautapelejä jo yli kymmenen vuotta. Hänestä on myös tullut kerhon vakiokasvo.

”Melkein viikoittain täällä tulee käytyä.”

Keskimmäisessä pöydässä Attika on saatu päätökseen. Toimittaja kutsutaan mukaan seuraavaan peliin. Vuonna 2014 julkaistu One Night Ultimate Werewolf on nopeatempoinen korttipeli, jossa tarvitaan bluffaustaitoa ja päättelykykyä.

Jokaiselle pelaajalle jaetaan kolme korttia, ja pelissä on aina mukana yksi ihmissusikortti. Pelaajat neuvottelevat keskenään, ketä epäillään ihmissudeksi. Sitten hänet lynkataan. Peliin kuuluu myös älypuhelinsovellus, joka ohjaa pelin kulkua. Sovellukset ovat yleistyneet lautapeleissä viime vuosina.

”Uusia lautapelejä ilmestyy vuosittain useita tuhansia”, arvioi Yli-Tainio.

Lautapeliskenen ulkopuoliselle määrä kuulostaa yllättävän suurelta. Yhtä yllättävää on myös koko pinnan alla kupliva lautapelikulttuuri. Aihetta ei juurikaan käsitellä julkisuudessa, vaikka harrastajia on paljon. Tietokonepelit ja niihin liittyvät rahakkaat kilpailut ovat lyöneet julkisuudessa paremmin läpi. Lautapelien saralla myös kilpaillaan. Vuosittain järjestetään esimerkiksi Europe
Masters -turnaus.

Kickstarter-joukkorahoituskampanjoista on tullut tärkeä väylä uusien lautapelien tuottamiseksi. Vuonna 2015 Exploding Kittens -nimistä korttipeliä rahoitettiin lähes yhdeksällä miljoonalla dollarilla, vaikka alkuperäinen tavoite oli vaivaiset 10 000 dollaria. Peliä kuvataan vapaasti suomennettuna seuraavasti: ”Korttipeli ihmisille, jotka pitävät kissoista, räjähdyksistä, lasersäteistä ja joskus myös vuohista.”

Tästä kuvauksesta löysi itsensä noin 230 000 ihmistä, ja pelistä tuli Kickstarterin toistaiseksi kaikkien aikojen rahoitetuin lautapeli.

Lautapelimaailman syvään päähän voi sukeltaa esimerkiksi boardgamegeek-sivustolla, joka on kuin lautapelien IMDb arviointeineen ja keskustelufoorumeineen.

”Kun aloin harrastaa lautapelejä enemmän silloin yli kymmenen vuotta sitten, tietokannassa oli noin 30 000 peliä. Nyt luku on jossain 80 000 ja 90 000 tienoilla”, Yli-Tainio kertoo.

Sivustolla ilmoitetaan ”geek rating” eli nörttiarvosana sekä erikseen keskivertoarvosana. Esimerkiksi äsken mainittu Android Netrunner on kirjoitushetkellä 19. sijalla kaikista maailman lautapeleistä. Valtavasta suosiostaan huolimatta – tai ehkä juuri siksi – Exploding Kittens on vasta sijalla 4 283 ja saa nörteiltä arvosanaksi 5,6/10.

”Jos sieltä valikoi pelejä, joiden arvosana on jotain 6,5:stä ylöspäin, niin siinä on jo aika hyviä pelejä”, opastaa Yli-Tainio.

Kickstarter-joukkorahoituskampanjoista on tullut tärkeä väylä uusien lautapelien tuottamiseksi.

Kello on jo hieman yli viisi iltapäivällä, ja Star Wars Armada on saatu päätökseen pitkässä pöydässä. Lisää lautapeliharrastajia käy Lillukan ovista sisään.

Seuraavaksi on vuorossa toiseen maailmansotaan sijoittuva Quartermaster General, jota on kerhossa pelattu paljon viime aikoina. Vaikka en pidä sotapeleistä, liityn mielenkiinnosta mukaan. Arvonnan tuloksena saan natsi-Saksan ja häviän pelin ennätysajassa. Ehkä pelikengät ovat väärät.

Seuraavat tunnit seuraan sivusta illan etenemistä. Illan kulku on kutakuinkin seuraava: Kun yksi peli on saatu päätökseen, alkavat neuvottelut seuraavasta pelistä. Osa lähtee mukaan ja osa ei – jäljelle jääneet neuvottelevat jostain toisesta pelistä. Pelejä päättyy porrastetusti ja uusia pelaajia tulee paikalle pitkin iltaa, joten uusia pelejä käynnistyy jatkuvasti. Välillä joku pitää ruokatauon.

Kaikki pelikortit on muovitettu – toisin kuin lapsuuden lautapelien kortit, joiden reunat joko repsottavat tai ovat pahasti revenneet. Pelaajia on niin miehiä kuin naisia, suurin osa luonnontieteilijöitä. On mukana yksi kirjailijakin: runoilija V. S. Luoma-aho, joka pelaa ralliautopeli Thunder Alleyta.

”Pidän eniten varmaan pitkistä peleistä”, hän kommentoi.

”Tai riippuu tietysti, miten aikaisin aamulla täytyy nousta”, hän jatkaa.

”Ennätys varmaan on, että ollaan pelattu 20 tuntia putkeen ja lopetettu joskus seuraavana aamuna”, Yli-Tainio kertoo.

”Tilan varaus loppuu ilmeisesti vasta keskiviikkona kello yksitoista aamulla”, Laakkonen jatkaa.

Kerhossa peleillä on tietty elinkaari. Ne jäävät pikkuhiljaa pois viikoittaisesta rutiinista ja palaavat mahdollisesti joskus myöhemmin taas kiertoon. Jos pelejä pelaa viikoittain, vaihtelua on luonnollisesti saatava.

”Viikoittainen peliaika on aika suuri”, Laakkonen mainitsee virne kasvoillaan.

Suurin osa kerhon peleistä onkin melko uusia, vain muutaman vuoden sisällä julkaistuja. Esimerkiksi Go Cuckoo!, joka on kuin lintuaiheinen versio Huojuvasta tornista, on ilmestynyt tänä vuonna.

Pelissä rakennetaan linnunpesä pieneen kippoon. Pelaajien pitää vuorollaan asettaa kipon päälle kaksi ohutta puutikkua, joiden päällä pitää saada pysymään pieni linnunmuna. Tarkoituksena on tietysti myös asettaa tikut ja munat siten, että seuraavan pelaajan on mahdollisimman vaikeaa jatkaa. Munat eivät saa pudota kipon pohjalle.

”Näinhän se menee, että linnut kilpailevat keskenään, kumpi tekee ärsyttävämmän ansan puolisolleen”, Yli-Tainio veistelee.

Uskaltaudun kokeilemaan lisää pelejä. Ensin Ubongo 3D, sitten hyvin paljon Aliasta muistuttava Codenames. Pisin tovi vierähtää Meksikoon sijoittuvan strategiapelin Pax Portifianan parissa. Pelissä olen komeilla viiksillä varustettu senaattori Venustiano Carranza.

Kuten oikea Carranza aikanaan, minun pitäisi aiheuttaa vallankumous ja nousta Meksikon presidentiksi. Sen sijaan unohdun hoitamaan strutsifarmiani ja ostamaan täysin turhia, pizzerian alen-
nuskupongeilta näyttäviä pelikortteja, joita en ikinä ehdi käyttää. Pelin kerhoon tuonut Oskari Männikkö voittaa. Samalla selviää, että myös lautapelien suunnittelijoihin liittyy fanikulttuuria.

”Pax Portifianan suunnittelija Phil Eklund on suosikkini. Mulla on useitakin hänen suunnittelemiaan pelejä”, Männikkö kertoo.

Pelin jälkeen huomaan, että muistiinpanoja on hyvin vähän viime tunneilta. Mitä pidemmälle ilta etenee ja mitä vähemmän on porukkaa, sitä vaikeampi on löytää peli, joka käy kaikille. Neuvottelut pitenevät.

Pelaajat tuijottavat tarjolla olevia pelejä ja heittävät ilmoille erilaisia ehdotuksia. Laakkonen haluaisi pelata vielä Quartermaster Generalia. Huoneen täyttävät ”käy” ja ”ei käy” -kommentit. Sopua ei synny.

Nyt lieneekin sopiva hetki haastatella pelaajia kunnolla. Kello on puoli kaksi yöllä, ja lähes kaikki ovat jo lähteneet kotiin.

Jäljellä ovat vielä Yli-Tainio, Laakkonen, Männikkö ja Ilkka Rytkönen.

Minä: Miten olette alun perin innostuneet lautapeleistä?

Männikkö: Aina mä olen niitä pelannut, lapsesta asti saanut joululahjaksi.

Yli-Tainio: Sama.

Laakkonen: Muistan pelanneeni nuorempana paljon Cluedoa. Kun tulin tänne, niin sitten innostuin Carcassonnesta. Huomasin vain sattumalta, että täällä on lautapelikerho, ja tällä tiellä ollaan.

Männikkö: Carcassonne on moderni klassikko.

Minä: Mitä pelejä pelaatte täällä yleensä, enemmän europelejä vai ameritrashia?

Yli-Tainio: Nuo kategoriat ovat lopulta vähän epämääräisiä ja menevät nykyisin ristiin. Me jauhetaan tätä samaa joka viikko, eivät kaikki jäsenetkään oikein osaa sanoa, mikä niiden ero on.

Laakkonen: Tänään taidettiin pelata vähän enemmän näitä temaattisia pelejä kuin europelejä.

Yli-Tainio: Ei täällä hirveän tuuripitoisia pelejä pelata. Kaikissa todennäköisyys on edes vähän hallittavissa.

Minä: Entä mikä erottaa seurapelit täällä pelattavista lautapeleistä?

Laakkonen: Seurapelissä voittaminen ei ole niin tärkeää.

Yli-Tainio: Ehkä seurapeli on sellainen, mikä tulee siihen sosiaalisuuden päälle. Vietät iltaa jonkun porukan kanssa, ja pelaatte vaikka Aliasta. Täällä pelattavissa peleissä peli itsessään on keskeisessä osassa. Alias on kyllä ihan hyvä peli, on sitäkin täällä joskus pelattu.

Minä: Millaisista peleistä pidätte eniten?

Männikkö: Pidän sellaisista, joissa on joku teema.

Yli-Tainio: Mä tykkään sellaisista, jotka ovat ohjeistuksellisesti selkeitä.

Minä: Täällä pelataan aika paljon ulkomailla suunniteltuja pelejä. Tehdäänkö Suomessa ollenkaan hyviä lautapelejä?

Yli-Tainio: Tästä varmaan nyt joku suuttuu, mutta suomalaiset pelivalmistajat tekevät aika huonoja pelejä.

Männikkö: Suomalaisia suunnittelijoitakin on aika vähän.

Yli-Tainio: Kyllä ne saisivat aikaan ehkä vähän parempia pelejä, jos käyttäisivät esimerkiksi harrastajia myös apuna.

Männikkö: Iso osa on sellaisia Trivial Pursuit -kopioita.

Minä: Entä miksi puhutaan markettipeleistä, miksei sieltä saa mielestänne hyviä lautapelejä?

Yli-Tainio: Mun paras veikkaus on, että marketit ostavat niitä sieltä, mistä saa helpoiten ostettua, eli näiltä suomalaisilta firmoilta, ja ne on kaikki niitä samoja, suht huonoja pelejä. Sun täytyy eksyä tämmöiseen tilanteeseen, jossa on oikeesti suunnittelultaan vähän parempia pelejä.

Rytkönen: Las Vegas.

Yli-Tainio: Käy.

Rytkönen: Ei siis nyt, vaan tarkoitin, että se on sellainen ihan hyvä markettipeli, jonka saa maallikollekin menemään.

Tästä varmaan nyt joku suuttuu, mutta suomalaiset pelivalmistajat tekevät aika huonoja pelejä.

Lopulta, 50 minuuttia kestäneiden neuvottelujen jälkeen, sopu syntyy. Tai oikeastaan Laakkonen vain päättää lyödä korttipakan pöytään, eikä kukaan kyseenalaista. Yli-Tainio on jo kauan sitten ilmoittanut olevansa valmis kaikkeen.

Kaikkien vallankumous-strutsifarmisekoilujen ja avaruusseikkailujen jälkeen pelivalinta on aika yllättävä.

Nyt pelataan tikkiä.

Ei kuitenkaan mitään tavallista tikkiä, vaan pelin saksalaista versiota. Jokaisen kierroksen alussa peliin lisätään uusia sääntöjä. Säännöt saattavat myös mennä päällekkäin ja kumota toisiaan: valttikorteista tuleekin antivalttikortteja.

”Entä jos pelataan vain tavallista tikkiä”, Yli-Tainio ehdottaa.

”No sehän ei ole ollenkaan hauskaa”, Laakkonen kuittaa.

Kummallista, mutta kaikkien illan epäonnistuneiden pelien jälkeen löytyy lopulta peli, jonka voitan. Kello on 3.30. On aika nostaa viimeiset pelikassit olalle.

”No mitäs pidit”, Laakkonen kysyy illan päätteeksi.

En enää muista, mitä vastasin, mutta voisin kuvitella itselleni pelikengiksi samanlaiset sandaalit, joilla Laakkonen läpsyttelee ylioppilaskylän yöhön.