Rockfestari Naamat järjestettiin Tuomiston tilalla Muuramessa jo seitsemättätoista kertaa. Historiansa aikana Naamat on kasvanut kaveriporukan bileistä tuhat henkeä vetäväksi festariksi, joka tosin tuntuu edelleen kaveriporukan bileiltä. Yleistunnelma festivaaleilla on lämmin ja kodikas. Fiilis on helppo pitää korkealla perjantai-iltapäivästä aina sunnuntaiaamuun. Kenen tahansa kanssa voi pysähtyä juttelemaan ilman pelkoa negatiivisesta asenteesta. Järjestyshäiriöitä Naamoilla ei yleensä tapahdu. Tämänkin vuoden saldo taisi niiden osalta olla pyöreä nolla, kuten useana vuonna aiemminkin. Suomen nopeiten loppuunmyytävän festivaalin liput taisivat tänä vuonna mennä 56 sekunnissa, vaikka esiintyjistä ei ollut vielä tietoakaan. Toisaalta, eihän Naamoille esiintyjien takia mennäkään.
Jalkauduimme Tuomistoon kolmen jälkeen perjantai-iltapäivänä. Säätila oli varsin odottava, joskin varsin optimaalinen festarointiin. Kuiva ja lämmin, mutta ei liian kuuma. Noutaessamme lehdistön rannekkeita infopisteeltä, jouduimme Naamojen mediavastaavan, Sampo Erkkilän tentattavaksi. Hän tahtoi tarkistaa, olimmeko riittävässä jutuntekokunnossa, minkä ei luulisi olevan ongelma vielä tässä vaiheessa viikonloppua. Aiempina vuosina lehdistön edustajat on päästetty varsin vapaasti kirmaamaan laitumelle. Uuden käytännön taustalla saattoi olla edellisvuoden MoonTV:n toimittajat. Huhun mukaan kyseisen lafkan akkreditointipyynnöt tälle vuodelle oltaisiin hylätty, koska MoonTV:n juttu Naamoista ei ollut vastannut festivaalijärjestäjän kuvaa. Vahvistusta en tosin kyseiselle huhulle saanut.
Muutaman tunnin rentoutumisen jälkeen oli aika siirtyä pellolla sijainneelta leirintäalueelta muutaman kymmenen metrin matka festivaalialueelle, Tuomiston tilan nurmipihalle. Ensimmäinen esiintyjä riihen lavalla, eli festareiden päälavalla, oli punkyhtye Van Dammes. Helsinkiläisyhtye soitti varsin perinteistä punkkia, ja hyvin soittikin. Keikasta jäi kuitenkin tunne, että jotain puuttui. Ehkä bändi ei ollut tarpeeksi humalassa. Ehkä yleisö ei ollut tarpeeksi humalassa. Ehkä seitsemältä illalla oli liian aikaista soittaa punkkia. Van Dammes avasi siis pelin esityksellä, joka jäi hiukan tasapaksuksi.
Muutosta tähän ei valitettavasti saatu seuraavankaan yhtyeen kohdalla. Niin ikään Helsinkiläisen Dalindèon keikka oli päällisin puolin täysin mallikelpoinen, mutta tuntui kuin jokin ekstralataus olisi jäänyt puuttumaan. Dalindèon sekstetti soitti omanlaista jazziaan erittäin ammattitaitoisesti ja vakaalla otteella. Kuitenkin, sekä Van Dammesia, että Dalindèoa katsellessa tuli tunne, että tämä on nähty jo aiemmin.
Naamojen toisella lavalla, navetan puolella esiintyi illan aikana varsin kova artistikattaus. Illan aloitti Laura Moisio. Tämän jälkeen lavalle nousi Pintandwefallista tutun Ringa Mantereen The Hearing. Illan päätti vielä kriitikoiden kehuma Talmud Beach.
Perjantain toiseksi viimeinen yhtye riihen lavalla oli kouvolalainen Have You Ever Seen The Jane Fonda Aerobic VHS?. Yhtyeen melodinen, punkin kanssa flirttaileva powerpop kurkotti kohti yksinkertaisempia aikoja, jolloin teknologian huippua edustivat c- ja vhs-kasetit. Muistan lapsena nähneeni Jane Fondan aerobic-videon, nimenomaan VHS-kasetilta, mutta jostakin syystä olin onnistunut välttelemään itse yhtyettä aina Naamoille asti.
Vaikeasti nimetty bändi soitti hämärtyvässä illassa energialla ja riemulla. Soitanto ei ollut maailman puhtainta, mutta sitä ei tavoiteltukaan. Yhtyeen energia tarttui juhlakansaan kuin hipsteri Applen uusimpaan tuotteeseen. HYESTJFAVHS?:n kohdalla saatiin ensimmäistä kertaa yleisö kunnolla mukaan tanssimaan. Jopa niin hyvin, että välillä yleisöä oli ruuhkaksi asti lavankin puolella.
Illan päätteeksi lavalle nousivat Jätkäjätkät. Jo vuosia suomalaisen rap/ska/reggaen eturivissä ollut bändi olikin mitä mainioin tapa paketoida ensimmäinen ilta bändien osalta. Ahdastahan siinä riihen lavalla meinasi tulla, kuten meinasi tulla myös yleisön joukossa hetkittäin. Kaikki kuitenkin mahtuivat soittamaan, laulamaan, tanssimaan ja nauttimaan Jätkäjätkien rytmeistä Tuomiston yössä. Jätkäjätkät todistivat jälleen kerran, miten yhtye pärjäisi täysin myös kansainvälisillä areenoilla. Valitettavasti vain Suomi on niin pieni maa ja kielialue, että tämän tason yhtyeet saavat tyytyä paljon potentiaaliaan pienempään yleisöön.
Lauantai Muuramessa jatkui sään puolesta täysin samanlaisena kuin edellisenäkin päivänä, pilvipoutaisena. Naamoilla, kuten elämässä niin monesti, heinäkuinen lauantai-iltapäivä on ihmisen parasta aikaa, joka kuitenkin liian nopeasti lipuu meiltä karkuun. Siinä on kuitenkin hetki, jolloin ei ole kiire minnekään. Naamojen tapauksessa se tarkoittaa sitä, että bändit jatkavat soittoaan vasta viideltä iltapäivällä. Heräämisen jälkeisen ajan voikin käyttää rauhalliseen kuosittautumiseen, rentoutumiseen, sekä edellisestä yöstä selviämiseen.
Eihän Naamoilla toki tylsää tule, vaikka bändit eivät esiinnykään. Löytyy mölkkyturnausta, peltofutista, saunomista, ja jo kymmenettä vuotta putkeen Naamoilla esiintynyt DJ-kollektiivi Club Old Farts, joka soittaa kaikki hitit vuosien takaa joita emme välttämättä haluaisi kuulla, tai emme ainakaan kehtaisi myöntää haluavamme kuulla.
Naamoilta löytyi tänäkin vuonna myös improa, Mikäklubin muodossa, sekä burleskia, kun Molly Moonstone ja Dixie Feathers nousivat navetan lavalle. Valitettavasti vain osassa ohjelmista burleskin aloitusaika oli merkattu väärin, mitä useat festivaalivieraat illan mittaan harmittelivat esityksen missattuaan.
Uutuutena Naamoille oli täksi vuodeksi kehitetty Sideshow-teltta. Se sijaitsi pellon alalaidassa, jonne jo viime vuoden artikkelissa ennustin lavaa. Toivon toki edelleen, ettei edellisenä vuonna maalailemani uhkakuvat massatapahtumaksi kasvavista Naamoista toteudu.
Sideshow-teltassa ei nähty bändejä, vaan kyseessä oli paljon erilaisia workshoppeja, karaokea ja erilaisia oppimistuokioita. Nämä kaikki tietysti Naamoille ominaisella twistillä. Vai miltä kuulostaa, että Pahoinvointikaraokessa sai valita ainoastaan Ukkometson ja Rakkaus on lumivalkoisen väliltä. Naamojen ehdottomasti parasta antia tarjosi Sideshow-teltan Napakymppi, jossa festivaaliyleisö sai etsiä itselleen sitä oikeaa. Ihanan vaivaannuttavaahan se edelleen oli. Valitettavasti Nyrkkeile kuin Tony Halme oli sen sijaan peruuntunut workshopin pitäjän yllättävän poismenon johdosta. Tämä nostattikin ilmoille kysymyksen: miten mahtoivat onnistua workshopit Laula kuin Kirka, sekä Tanssi kuin ELVIS? Jylkkärin testiryhmä otti haltuun myös sideshow-teltalla lauantaina olleen Ajanhaaskauksen jatkokurssin. Vaikka perjantainen peruskurssi oli jäänyt väliin, niin sehän ei menoa haitannut. Testiryhmämme pystyi yhdellä ainoalla vitsillä haaskaamaan kaiken jatkokurssille varatun ajan. Voinemme siis kutsua itseämme ajanhaaskauksen ammattilaisiksi.
Naamoilla oli ensimmäistä kertaa käytössä myös vittuilupuhelin, josta sai apua akuuttiin positiivisuuden vaivaan. Jylkkäri testasi myös vittuilupuhelimen tekstiviestiohjelman, pyytämällä vittuilupuhelimelta vitsiä. Vastauksena tuli tyhjentävästi: ”mutsis oli.” Pyysimme vielä toista vitsiä, mutta tähän emme enää saaneet vastausta. Kai sekin vittuilusta käy.
Lauantaina ensimmäisenä bändinä lavalle nousi tanskalainen Red Lama. Toukokuussa esikoisalbuminsa julkaisseen yhtyeen olin onnistunut näkemään jo pari kuukautta aiemmin, kun bändi oli lämpännyt Death Hawksia Kööpenhaminassa. Yhtye soitti Naamoilla 70-luvulle kumartavaa, psyken kanssa flirttailevaa musiikkiaan, ja vaikka Red Lama vielä hiukan etsiikin omaa, uniikkia ääntään, on yhtyeen valtava potentiaali helposti havaittavissa.
Red Laman jälkeen lavalle nousi todellinen elävä legenda. Bluesin Hall of Fameenkin valittu Lazy Lester. 82-vuotias herra tuli ja valloitti sydämet. Mikä karisma, mikä tyyli. Tuossa iässä ja tuolla ammattitaidolla ei enää tarvittu minkäänlaisia sirkustemppuja. Vain musiikki, joka puhui puolestaan. Keikan jälkeen tuntui kuin olisi saanut kunnon iskun palleaan. Lesterin jälkeen soittanut The Holy joutuikin täysin epäreiluun tilanteeseen, eikä tilannetta helpottaneet tekniset ongelmat, jonka myötä The Holyn keikan aloitus myöhästyi lähes 45 minuuttia. Vanha herra Lester ei myöskään osoittanut keikan jälkeen minkäänlaisia väsymyksen merkkejä, vaan jäi pitkäksi aikaa alueelle hengailemaan, kuuntelemaan musiikkia ja nauttimaan suomalaisen festivaalikansan hulluudesta.
Illan toiseksi viimeinen esiintyjä oli Porin oma, legendaarinen Circle. Yhtye on yli kahdenkymmenen viiden vuoden aikana julkaissut kymmenittäin erilaisia, levyjä, livejä, kasetteja ja muuta materiaalia. Silti Circle pystyy aina uudistumaan ja yllättämään. Monet pitävätkin Circleä maailman parhaana yhtyeenä, eikä se ole mikään ihme. Vaikka itse en ole koskaan avoimesti fanittanut Porin mafian eri projekteja, ymmärrän minkä takia Circleä niin valtavasti arvostetaan ja rakastetaan. Eikä vain Suomessa, vaan eri puolilla maailmaa jossa he ovat käyneet levittämässä ilosanomaansa. Naamojen keikka osoitti jälleen sen, kuinka muuntautumiskykyinen ja taitavasti yhteen soittava Circle on.
Illan viimeinen akti oli nerokas Tähtiportti. Suomalaisen elektron superyhtye oli kenties hiukan omituinen valinta illan viimeiseksi tanssittajaksi, mutta se ei menoa hidastanut. Okkultistiseksi sitä en suoranaisesti sanoisi, mutta kyllä siinä jotakin vahvaa uskonnollisuutta oli, ja hetkittäin tuntui, kuin olisimme matkanneet valoa nopeammin tähtien välillä. Keikka oli kuin omituisista kirkonmenoista, joissa ei ollut tarkoituskaan istua hiljaa penkeillä. Pastori oli kyllä paikalla saarnaamassa, mutta kaikki luonnolliset ja luonnottomat äänet saivat ihmisiä tiloihin, jolloin oli vain pakko tanssia. Keikan päätyttyä tuoreena kuultu kommentti järkyttyneeltä silminnäkijältä: ”En mä siitä tykännyt oikeastaan yhtään mutta ei sitä vaan voinut olla tanssimatta.”
Bändien hiljennyttyä pääsi Naamojen uusin tulokas, Sideshow-teltta oikeuksiinsa. Lauantaiyönä järjestetty sissijuustodisko keräsi teltan täyteen ihmisiä, jotka juhlivat kuin kyseessä olisi viimeinen yö Naamoilla, mitä se tietysti olikin. Aiempina vuosina ihmiset ovat suurilta osin vain istuneet omissa telttakunnissaan, mutta disko sekoitti pakkaa oikein mukavasti, ja keräsi juhlivat ihmiset yhteen, vielä viimeiseen ponnistukseen ennen välttämätöntä aamunkoittoa. Erityiskiitos täytyy antaa myös leirintäalueen Club Visagesin pojille, jotka lauantai-iltana pistivät bändin pystyyn ja viihdyttivät festarikansaa kiertelemällä ympäri leirintäaluetta.
Sunnuntai koitti kuitenkin yhtä vääjäämättä kuin Neste Ralli, jonka alta kaupunkilaishipin on pakko päästä pois. Väsyneelle, mutta takuulla onnelliselle juhlakansalle sielunhoitoa tarjosivat vielä aamupäivällä esiintyneet Toistuvat yllätykset, sekä Muuan mies.
Vuosi sitten Naamat nostivat myytävien lippujen määrää kahdeksastasadasta tuhanteen. Olin silloin hiukan huolestunut kehityksen suunnasta. Jo edellinen vuosi osoitti kuitenkin huoleni turhaksi, ja tämä vuosi vain vahvisti käsitystä. Naamat ovat onnistuneet kasvattamaan varsin rajallisella alueella järjestettävän festivaalin kävijämäärää oikeastaan niin hyvin kuin vain on mahdollista. Jonoja ei synny, myynti on jouhevaa, ja hinnat kohtuullisia. Stobe-indeksillä oluttuoppi lähti baarista hintaan 3,50€. Siinä voi sitten miettiä, että kuinka paljon muut festarit litkustaan veloittavat.
Naamoilla asiat vain tuntuvat toimivan. Tämän vuoden suurimman plussan annan sideshow-teltalle. Paljon erilaista, mukavan lyhyttä aktiviteettia koko viikonlopun, ja kirsikkana kakun päällä lauantaiyön disko. Pitkä miinus tosin tulee lauantaiaamuna liian aikaisin alkaneesta noisecoresta, joka ilmeisesti onnistui suututtamaan hetkellisesti aika monta krapulaista torkkujaa. Tuntuu kuitenkin, ettei tämä, vittuilupuhelin tai edes sadekelit voisi latistaa Naamojen täysin omanlaistaan tunnelmaa.
Kuvia ottivat Tommi Kinossalo ja Jaakko Seppälä.