Pakolaiset ovat tämän syksyn puheenaihe, mutta heitä on tullut Suomeen jo kauan. Kysyimme neljältä jyväskyläläiseltä, mistä he ovat tulleet ja miksi ja mitä he ajattelevat nykyisestä pakolaiskriisistä.
Minh Le, 27
”Olen syntynyt Thaimaan pakolaisleirillä. Vietnamissa käytiin sodan jälkeen sisäisiä taisteluita ja vanhempani joutuivat lähtemään sieltä, koska siellä ei vain pystynyt olemaan. He eivät lähteneet mielellään, mutta oli pakko. Tulimme Suomeen Punaisen ristin kautta ollessani yksivuotias. Aluksi asuimme vähän aikaa Helsingissä ja sitten muutimme Joensuuhun.
Tätini lähti Vietnamista samaan aikaan kuin vanhempani ja hän asuu nyt Amerikassa. Mekin olisimme siellä, jos äidilläni olisi ollut oikeanlaiset paperit. Mutta hänellä ei ollut, joten jouduimme odottamaan siirtoa leiriltä ja meidät siirrettiin Suomeen.
Rasismi oli pahinta kun olin pieni. Se laantui, kun menin yläasteelle ja ihmiset alkoivat tottua maahanmuuttajiin. Alussa oli tosi vaikeaa, mutta siitä on opittu. Nykyään kun kuulee kaikenlaista, en osaa enää välittää. En hyödy mitään siitä, jos huudan takaisin. Ei siitä tule kenellekään hyvä mieli.
Muutin Jyväskylään vaihtamaan maisemaa ja opiskelemaan rakennusalaa. Tosin en ole tehnyt päivääkään niitä hommia. Työskentelen ravintola-alalla ja thainyrkkeilen. Minulla on paljon kavereita ja monet tietävät, etten ole mikään uusi täällä, vaan tavallinen työssäkäyvä ihminen.
Olen käynyt Vietnamissa kaksi kertaa, mutta edellisestä kerrasta on 17 vuotta. Siellä oli kiva lomailla ja nähdä sukulaisia, mutta en osaisi asua siellä. Tuntuu omituiselta, kun kulttuuri ja ihmiset ovat niin erilaisia. Puhunkin paremmin suomea kuin vietnamia. Vietnamilaisesta kulttuurista tulee kuitenkin tärkeitä arvoja: ahkeruus, yritteliäisyys ja perheestä huolehtiminen.
Meille, jotka olemme asuneet koko ikämme Suomessa, on tosi vaikeaa, kun muutama maahanmuuttaja tekee väärin ja kaikki leimataan samanlaisiksi. Kun tänne tulee uusia pakolaisia, se on ok, jos on oikeasti hätä. On ihmisiä, jotka tulevat tänne rahan perässä. Asioiden kritisointi ei ole rasismia, minäkin kritisoin, mutta en loukkaa sillä ketään henkilökohtaisesti. Rasismi on kuitenkin lisääntynyt viime aikoina. Jokainen ajattelee asioista omalla tavallaan.”
Zaki Issa
”Lähdin Somaliasta vuonna 2007. Ensin lensimme Dubaihin ja sieltä Syyriaan. Olimme muutaman päivän Damaskoksessa, josta meidät siirrettiin Turkin rajalle. Kävelimme rajan yli, se kesti pari päivää. Turkissa jäimme kiinni ja meidät siirrettiin sijoituskeskukseen, johon laitettiin kaikki laittomasti maahan tulevat. Olin Turkissa viisi kuukautta. Sitten lähdimme pienellä laivalla Kreikkaan. Matka kesti muutaman tunnin, oli yö ja aamulla jäimme taas kiinni. Olin taas pari viikkoa sijoituskeskuksessa, jossa oli tuhansia pakolaisia samassa paikassa. Siellä otettiin sormenjäljet. Sitten pääsimme taas lähtemään ja tulimme Ruotsiin. En saanut valita, mihin maahan menen, vaan salakuljettaja määräsi.
Asuin Ruotsissa kahdeksan kuukautta, mutta minut käskettiin takaisin Kreikkaan. Sanoin lähteväni, mutta tulinkin laivalla Suomeen toukokuussa 2008. Menin suoraan ilmoittautumaan poliisille ja minut siirrettiin Joensuuhun. Olin siellä kuukauden ja sitten muutin Ouluun.
Ensimmäiset kolme vuotta suomen kieli oli hankalaa. Opiskelin sitä vuoden, jonka jälkeen menin valmistavalle luokalle. Pääsin lukion kahden vuoden Suomessa asumisen jälkeen. Sain lukiosta suomalaisia kavereita, joiden kanssa puhua suomea. Päätin, etten enää puhuisi englantia. Tajusin, ettei kukaan odota, että puhuisin täydellisesti. Jos haluaa integroitua tähän maahan, pitää päättää puhua suomea.
Jyväskylään muutin alkuvuodesta 2014, kun vaimoni sai täältä opiskelupaikan. Olen viihtynyt Jyväskylässä, mutta välillä on ollut ikävä Ouluun. Aluksi oli tylsää, koska Jyväskylässä ei ollut tuttuja. Muutaman kuukauden jälkeen sain ulkomaalaisia kavereita. Nyt opiskelen ammattikorkeakoulussa logistiikkaa. Osallistuin kaksi kertaa logistiikan pääsykokeisiin, mutta en päässyt sisään. Päätin, etten jää odottelemaan ja menin avoimen kautta. Tein ensimmäisen opiskeluvuoden aikana töitä ja välillä piti valita läksyt tai työt. Nyt teen vain keikkahommia.
Somaliassa on ollut sisällissota 80-luvulta asti. Siellä ei ole yhtään rauhallista eikä kaikilla nuorilla ole hyviä roolimalleja. Jos isä on äärimuslimi, todennäköisesti lapsetkin ovat. Ihmiset lähtevät eri syistä. Siellä on paljon heimoja, vähemmistöjä ja erilaisia poliittisia kantoja, joihin kuulumisen vuoksi voi käydä huonosti. Äitini ja osa sisaruksistani asuvat edelleen Somaliassa. En saa virallisesti vierailla siellä, mutta olemme tavanneet naapurimaassa Etiopiassa.
Olen kiitollinen, että olen saanut Suomesta lähes kaiken, mitä olen halunnut. Minulla on suomalaisista sekä hyviä että huonoja kokemuksia. En halua yleistää, että suomalaiset ovat kaikki tällaisia, vaan jokainen on yksilö. Pakolaisista olen sitä mieltä, että tulkaa, jos haluatte tehdä jotain. Täällä on kaikki mahdollista. Jos tulette vain valittamaan, ei tarvitse tulla. Se on kuitenkin monimutkainen juttu. On vaikea valita, kuka pääsee tähän maahan. On myös monia syitä, miksi tänne sopeutuminen ei välttämättä onnistuu.
Systeemi voisi myös helpottaa maahanmuuttajien kotouttamista. Totta kai kieltä pitää opiskella, mutta sitä pitää päästä käyttämään. Jokaiselta pitäisi kysyä, missä sinä olet hyvä ja ohjata hänet tekemään sitä. Ei hyödytä mitään mennä työharjoitteluun jonkun toisen afrikkalaisen tai arabin pitämään kauppaan. Monet tietävät, mitä he haluavat tehdä, kun pääsevät tänne. Pitää vain yrittää.”
Nasser Muridiyazd, 55
”Olin töissä Iranin armeijassa ja olin kahdeksan vuotta Irakin ja Iranin välisessä sodassa. Sodan lopussa olin eri mieltä valtion kanssa, joten jouduin lähtemään maasta. Minusta sota oli tyhmä: sen vuoksi loukkaantui satoja tuhansia ihmisiä ja se olisi pitänyt lopettaa. Siksi lähdimme vaimoni ja silloin yksivuotiaan poikamme kanssa, poliittisista syistä. Meillä ei ollut passeja, joten lähdimme salakuljettajan kanssa Iranin rajalta.
Olimme reilut kaksi vuotta Turkissa, jossa odotimme kiintiöpakolaisten paikkaa. Halusin Kanadaan, joten olin ensin sen edustajan haastattelussa, mutta emme päässeet sinne. Kolmas haastattelu oli Suomen edustajan kanssa ja pääsimme Suomeen vuonna 1990. Olimme ensimmäinen kiintiöpakolaisten ryhmä, joka tuli Jyväskylään. Lokakuussa siitä tuli 25 vuotta.
Suomen kielen kurssin jälkeen menin ammattikouluun opiskelemaan kirjapainohommia. Minun piti hankkia Suomessa uusi ammatti. 15 vuotta sitten sain vakituisen työpaikan, jossa olen edelleen. Vaimoni oli alun perin tulkki, Suomessa hän on opiskellut luokanopettajaksi ja nyt hän opettaa persian kieltä lapsille.
Olemme viihtyneet Suomessa hyvin. Varsinkin alussa olimme vain todella iloisia, että pääsimme tänne. Turvallisuus oli tärkein asia. Lyhyeen kesään ja pitkään pimeään talveen on tottunut. Nuorten ja lasten on helppo sopeutua uuteen maahan, oppia uusi kieli, löytää ystäviä ja sopeutua suomalaiseen kulttuuriin. Aktiiviset ihmiset sopeutuvat nopeasti. Meillä on paljon suomalaisia perheystäviä. Suomalaiset ovat aika rauhallisia ja hiljaisia, joten keskustelua voi olla vaikea aloittaa. Vanhemmilla ihmisillä voi olla ongelmia sopeutumisessa, ensimmäisenä kielen kanssa. Jos osaa englantia, sekin helpottaa. On tärkeää saada töitä, sillä siellä tutustuu ihmisiin ja oppii kieltä.
Kun ryhmämme tuli Suomeen, perustimme Jyväskylän iranilaisten kulttuuriyhdistyksen, joka toimii edelleen. Järjestämme joka vuosi kolme–neljä perinteistä iranilaiseen kulttuuriin kuuluvaa juhlaa. On tärkeää säästää omaa kulttuuria ja opettaa sitä lapsille ja lapsenlapsille. En voi edelleenkään mennä käymään Iranissa. 27 vuotta sitten lähdin sieltä. Sukulaiset ovat käyneet meillä Suomessa.”
Yohana Tewelde Habte, 24
”Olen ollut pakolainen koko ikäni. Isäni oli sotilas Eritreassa ja hän lähti sodan ja vainon takia sieltä pakoon 80-luvulla. Äiti seurasi perässä. Minä ja sisarukseni olemme kaikki syntyneet Sudanissa. Olemme käyneet Eritreassa pari kertaa, siellä on levotonta eikä juuri mahdollisuuksia tehdä töitä tai opiskella, joten paljon ihmisiä on muuttanut sieltä pois.
Sudanissa elimme vähemmistönä eritealaisessa yhteisössä. Aina tiesi olevansa ulkomaalainen: puhuimme omaa kieltämme, kävimme omaa kouluamme ja näytimme erilaisilta. Olin kuitenkin aina asunut siellä, joten se oli koti.
Yhtenä aamuna lokakuussa 2002 heräsin, eikä isä ollut kotona. Hän oli kuulemma uhka koko maalle ja siksi hänet vietiin pois keskellä yötä. Samalla tavalla vietiin 55 miestä, eikä meille ole selvinnyt tänäkään päivänä kunnolla, että miksi. Kaikki miehet olivat jollain tavalla poliittisesti aktiivisia yhteisössämme.
Kolmeen kuukauteen emme kuulleet isästä mitään emmekä tienneet onko hän edes hengissä. Koska viranomaiset olivat kaiken takana, tilannetta oli vaikea selvittää. Kolmen kuukauden jälkeen isä soitti, että hän on elossa ja vankilassa. Sen jälkeen pääsimme satunnaisesti katsomaan häntä. YK tuli kuvioihin ja alkoi selvittää asiaa. Miehiä ei päästetty vankilasta, vaan ainoa vaihtoehto oli lähteä maasta. Me pääsimme lähtemään ensimmäisinä heinäkuussa 2003. Isä tuli vankilasta suoraan lentokentälle.
Oli niin suuri helpotus, kun isä pääsi pois vankilasta, että oli vain ihanaa tulla Suomeen ja aloittaa puhtaalta pöydältä. Olimme kolme kuukautta Oulussa vastaanottokeskuksessa viiden muun perheen kanssa. Oli kiva nähdä aluksi tuttuja naamoja ja kuulla tuttua kieltä, ennen kuin kaikki lähtivät eri puolille Suomea. Ja oli aivan mahtavaa, kun silloin heinäkuussa aurinko ei koskaan laskenut, oli niin kaunista ja vihreää.
Muutimme Kajaaniin, jossa kävin mamu-luokan ja kasiluokan. Parin vuoden päästä muutimme Ouluun, sillä vanhempani halusivat vähän isompaan kaupunkiin. Asuimme siellä neljä vuotta, kunnes veljeni muutti Turkuun opiskelemaan. Vanhempani halusivat, että olemme kaikki yhdessä, joten muutimme veljeni perässä. Ehdin asua Turussa kaksi vuotta ennen kuin muutin Jyväskylään opiskelemaan englantia.
Perheeni viihtyy Turussa hyvin ja käyn heidän luonaan melkein joka viikonloppu. Alussa en oikein viihtynyt Jyväskylässä, sillä olen ison kaupungin tyttö. Matkustelu on minulle iso juttu. Haaveilen reissaamisesta ja ulkomailla asumisesta, en osaa olla paikallani. Kotiin on kuitenkin aina kiva tulla. Suomesta on tullut koti ja perheeni on täällä.
Kun on asunut pitkään Suomessa ja elänyt turvallista elämää, tuntuu aivan käsittämättömältä, että joku voi vain tulla ja tehdä niin kuin isälleni tehtiin. Välillä kelailen näitä asioita ja mietin, että tämä on kuin huonosti kirjoitettu leffa. Mutta se on minun elämääni.”