Ovatko opiskelijat laiskoja, jos he eivät tavoittele huippuarvosanoja? Näin ajattelee ainakin Helsingin yliopiston entinen kansleri Kari Raivio, joka moitti suomalaisopiskelijoita hiljattain Helsingin Sanomissa.
Raivio lienee oikeassa siinä, etteivät täkäläiset opiskelijat stressaa arvosanojen vuoksi samalla tapaa kuin eurooppalaiset kanssapuurtajat. Kun tenttikausi muualla hiljentää kampuksen, meillä juhlat vain yltyvät.
Mutta ovat meillä ahkeran opiskelijan palkinnotkin vaatimattomammat. Kysyimme tämän lehden pääuutista varten asiantuntijoilta, paljonko arvosanoista on opiskelijoille hyötyä työnhaussa. Odotetusti selvisi, että aika vähän.
Eli kuka tässä nyt sitten toimii väärin? Opiskelijat keräävät hyvien arvosanojen sijaan työkokemusta, koska siitä on heille jatkossa enemmän hyötyä. Huippuarvosanoja voi kerätä työn ohessakin, mutta toki tilanne vähintään prioriteetteihin vaikuttaa.
Työnantajat taas eivät ilmeisesti koe, että opintomenestys kertoisi työnhakijoista riittävästi sellaista, mikä olisi heille relevanttia. Riippumatta siitä, onko kuvitelma perusteltu vai ei, yliopistot ovat epäonnistuneet. Kyllä oppilaitosten pitäisi etenkin selkeästi ammattiin valmistavilla aloilla pystyä vakuuttamaan ympäröivä yhteiskunta siitä, että opinnoissa menestyminen mittaa jotakin työelämälle olennaista.
Oikeastaan sama pätee myös yleissivistäviin opintoaloihin. Tärkeänä pidetty työkokemus viestii usein ennemmin hakijan yleisluontoista reippautta ja tunnollisuutta kuin ammatillista osaamista, etenkin uran alkupäässä. Jostain syystä yliopistot eivät ole onnistuneet tekemään selväksi, että myös opintomenestys on osoitus samoista kyvyistä.
Silti voidaan kysyä, sahaavatko yritykset omaa oksaansa jättämällä opintomenestyksen huomiotta. Koska jos arvosanojen todistusvoima on rajallinen, niin on kyllä työkokemuksenkin. Etenkin sekalaisissa kesätöissä työkokemus tuppaa usein kertomaan enemmän hyvistä suhteista kuin hakijan pätevyydestä. Kun työtodistuksia Suomessa vielä katsotaan kutakuinkin yhtä vähän kuin opintosuoritusotetta, monen hyvän hakijan on vaikea todistaa potentiaaliaan tulevalle työnantajalle.
Käytännössä meillä näyttää olevan työnhaussa vallalla kulttuuri, jossa toisen antama (kirjallinen) arvio – oli kyseessä sitten opettaja tai entinen työnantaja – painaa hyvin vähän jos ollenkaan. Tämä vapauttaa hakijan huonojen ihmissuhdekemioiden ja yksittäisten epäonnistumisten taakasta, mutta toisaalta avaa ovet henkilökohtaisilla suhteilla pyörivään työpaikkalottoon.
Opintomenestyksen tai jonkin muun vastaavan kriteerin huomioiminen haussa tasapainottaisi tilannetta. Nyt olisi yliopistojen aika osoittaa, että niillä on sanottavaa asiaan.