Kasvot ankan takana

Riitta Uusitalo lahjoitti Mattilanniemen A-rakennuksen neonväriset ankkataulut yliopistolle vuonna 2000. Taiteilija saapui kertomaan, mistä tauluissa oikein on kyse.

Mä en ole täällä Mattilanniemessä vielä käynytkään katsomassa töitäni. Oli jännittävää tulla, sillä ajattelin näin vanhojen töiden olevan varmasti ihan hirveitä. Mutta nämähän alkaa olla jo huvittavia.

Olen jyväskyläläinen kuvataiteilija, graafikko ja sarjakuvapiirtäjä. Tuorein julkaisuni on omakustanteinen sarjakuvakirja Enimmäkseen Single viime joulukuulta. Teos juhlistaa kolmekymmenvuotista taiteilijan uraani.

Sain Sarjakuvaseuran Puupäähattu-palkinnon vuonna 1993 ja Jyväskylän kaupungin kulttuuripalkinnon vuonna 1997, mutta en oikein osaa valita olisiko piirtäminen, maalaaminen vai kirjoittaminen se mun juttu. Täytän jo 55 vuotta enkä vieläkään tiedä, mistä eniten tykkäisin. Viikko sitten lähetin romaanin käsikirjoituksen kustantamoon, tänään taas meinasin myöhästyä tästä haastattelusta, kun unohduin maalaamaan.

Ankkataulut tein vuonna 1991. Mulla ei ollut mitään ulkopuolista sensuuria niitä tehdessä, joten sain kokeilla rajojani ja tehdä vapaasti kankaalle mitä huvittaa. Luulen, että niissä ei ole sen syvempää sanomaa kuin suurelle kankaalle maalatun kuvan kyky provosoida ja herättää tunteita. Joku voi sanoa ankkatauluja aggressiivisiksi, mutta mun mielestä niistä välittyy ennemminkin sellainen nuoren taiteilijan maailmantuska.

Aku Ankan tapasin ensimmäistä kertaa fiskarilaisen kerrostalon kellarikomerossa 60-luvulla, ollessani neljän, viiden vanha. Perheemme asui Fiskarissa ennen muuttoa Jyväskylään. Tuolloin kotitalomme kellarin lukitsematon komero toimi turvapaikkanani. Komerossa oli korkeat pinot 60-luvun Akuja. Niinpä odottelin pölyn laskeutumista ihaillen Carl Barksin piirtämiä pitkiä, hienoja tarinoita.

Opiskelin kuvataiteita Oriveden opistossa ja Kankaanpään taidekoulussa. Taiteeni on herättänyt voimakkaita reaktioita. Kiusallisena esimerkkinä tästä on äänestys tilatun maalaukseni poistamisesta Keski-Suomen keskussairaalan synnytysosastolta samanaikaisesti, kun olin itse osastolla.

Olin juuri tehnyt osastolle tilauksesta triptyykkimaalauksen Simpukkaperhe. Vuosi oli 1989, odotin esikoistani ja sain taulun valmiiksi vähän ennen synnytystä. Taulusta nousi ilmiriita, työntekijät vihasivat sitä ja halusivat sen pois. Synnyttämään mennessäni hampaani kalisivat. Pelkäsin, otetaanko mua ollenkaan synnyttämään siinä mekkalassa.

Mä tietenkin tunnustin heti tehneeni sen eteisen maalauksen. Tunnustin jopa kätilölle, joka kärräsi mua osastolle sängyllä. Osastolla sitten nainen viereisestä sängystä kysyi, olinko täyttänyt kyselykaavakkeen mehulasin alla. Siinä kysyttiin johdattelevasti, vihaako eteisaulan maalausta. Minun mehulasini alla ei ollut tietenkään mitään kaavakkeita, halusivat kai säästellä.

Vuosien päästä sain lukea vastaukset. Suuressa osassa kysyttiin, miksi taiteilija haluaa pilata ihmisten tärkeimmän perhetapahtuman kuvaamalla kehitysvammaista vauvaa ja äitiä, joka kuristaa pikkupoikaa.

Mielestäni maalasin onnellisen lapsiperheen, jossa on vanhemmat, lapsi ja vastasyntynyt kapalolapsi isän sylissä. Joillekin katsojille työ näkyi perheväkivaltatilanteena. Maalaus ei saanut olla esillä kovin kauaa.

On mukavaa, että yliopistolla maalaukseni ovat esillä eivätkä varastossa. Lahjoitin noin 30 työtäni yliopistolle vuonna 2000. Niiden säilyttämiseen kotona minulla ei ollut tilaa. Oli iso helpotus antaa ne tänne, sillä muuten työt olisivat menneet yksitellen kaatopaikalle.

Uusitalon taidetta voi bongata Mattilanniemen ohella Seminaarinmäeltä. Synnytysosastolla vuonna 1989 kuohuttanut triptyykki Simpukkaperhe löytyy taiteilijan nettisivuilta.