Kriittisyydestä on tullut tyhjä ja katteeton hokema. On kriittistä mediakasvatusta ja kriittistä otetta ja lähdekritiikkiä, ja kun kaikki on olevinaan niin kriittistä, koko sana kokee inflaation.
Kritiikiksi katsotaan arkikielessä jopa vihapuhe ja rasismi, kun puhutaan harkitsematta maahanmuuttokriittisyydestä. Tuolloin ei kuitenkaan ole kyse kriittisyydestä vaan vastustamisesta, joka meikataan kriittisyydeksi. Maahanmuuttokriittinen ei päädy kantaansa kriittisen koettelun kautta vaan on jo etukäteen päättänyt vastustavansa maahanmuuttoa.
Ongelmallista on sanan kritiikki monta eri mieltä. Sanan kreikkalaiset juuret viittaavat arvioimisen taitoihin (kritike tékhne), mutta nyt jo Kielitoimiston sanakirjakin tunnustaa, että kritiikki on usein ”nimenomaan tuomitseva, moittiva arvostelu”. Kritiikki ei siis olekaan vakavasti otettavaa ja puntaroitua arvioimista, vaan murskaavat nuhteetkin kelpaavat kritiikiksi.
Tarvittaisiin kriittisyyttä myös kriittisyyttä itseään kohtaan: kritiikin kritiikkiä. Vain harva siunaa ajatustakaan sille, mitä kritiikki oikeastaan on, vaikka lähes kaikki sanovat olevansa kriittisiä.
Riittääkö kriittisyydeksi leukojen loksutus? Onko Timo Soinin melskaaminen oppositiossa kriittistä? Onko se yliopiston odottamaa kriittisyyttä, että kurssityössäni saivartelen luennoitsijan sivulauseesta tai kurssikirjan sanamuodosta? Retorisiin kysymyksiin ei ole tapana vastata, mutta olen saanut aina erinomaiset kurssiarvosanat, kun olen haukkunut kurssimateriaalit pystyyn.
Kriittisyys on tavoiteltavaa, mutta vain huolellisena ja analyyttisenä puntarointina eikä päällekarkauksina. Muutoinkin kyse on ennemmin omien käsitysten koettelusta kuin toisten vastustamisesta.
Yliopisto valmentaa kriittisyyteen, mutta olisi opetettava myös rakentavuutta. On helppo sanoa, mikä on pielessä, mutta onkin vaikeampaa keksiä itse toimivia ratkaisuja. Akateeminen kriittisyys johtaakin pahimmallaan pelkkään pessimismiin, negatiivisuuteen ja välinpitämättömyyteen: siihen käsitykseen, että kaikki yksinkertaisesti vain on perseestä ja että toivoa paremmasta ei ole. Ketään ei kannusteta, mitään ei tehdä.
Parhaimmillaan kriittisyys ja jopa kielteisyys esiintyy myönteisenä muutosvoimana, kuten Lauri Viita antaa ymmärtää klassikkorunossaan On ja ei: ”Ei sanoo: Eikö, eiköhän!” Eiköhän kritiikki kaiken lisäksi mahdollista myös toisten arvostamisen, kehut ja kannustukset.