Mikael ja Sara tutustuivat lukiossa, kun Mikael oli vielä tyttö. Ystävyys syveni yliopistoaikana parisuhteeksi, jota ei horjuttanut edes Mikaelin päätös korjata sukupuoltaan. Nyt aviopari opiskelee Jyväskylän yliopistossa ja haaveilee yhteisestä lapsesta.
Sara kaivaa lompakostaan esiin kuvan pienestä tytöstä. Tytöllä on yllään vaaleanpunainen paita ja vaalean polkkatukan koristeena panta. Katse on intensiivinen, ilme vakava.
”Katso nyt, kuinka masentuneen näköinen lapsi se oli”, Sara sanoo.
Kuvassa on Mikael, Saran aviomies.
Sara ja Mikael (27) tapasivat Oriveden Opiston kirjoittajalukiossa. Sara tuli sinne kotikaupungistaan Siilinjärveltä ja Mikael Porista. Mikael ei tosin vielä ollut nimeltään Mikael. Virallisesti hän oli nainen.
”Sara ja mä oltiin tosi ujoja, mutta yhteisissä tapahtumissa me hakeuduttiin toistemme seuraan”, Mikael kertoo.
”Se oli sellaista epämääräistä kihistelyä”, Sara täydentää.
Mikaelista ja Sarasta tuli läheisiä. Sara seurusteli tuolloin toisen tytön kanssa, joten ystävyyttä enempää heidän välilleen ei syntynyt.
Lukion päätyttyä vuonna 2007 Sara sai opiskelupaikan Tampereelta ja Mikael Jyväskylästä, taidehistorian oppiaineesta. Seuraavana talvena Mikael päätti pitää opinnoistaan taukoa ja muuttaa Tampereelle.
Sara oli juuri tuolloin vailla uutta kämppistä. Mikael tarttui tilaisuuteen.
”Mikael valehteli mulle, ettei se ole allerginen kissoille. Onhan se oikeasti allerginen, ja mulla oli jo silloin kissa. Me sitten muutettiin yhdessä vanhaan puutaloon, kihisteltiin taas kuukauden ajan kunnes ruvettiin seurustelemaan”, Sara muistelee.
Mikaelille se oli ensimmäinen seurustelusuhde. ”Siinä vaiheessa Mikael ei tiennyt aikovansa korjata sukupuolensa. Me oltiin päällisin puolin ihan tavallinen naispari.”
Mulle ei tarvitse tulla sanomaan, että mä hyväksyn sut. Ei mua kiinnosta, hyväksytäänkö mut vai ei.
Syksyllä 2009 Sara ja Mikael muuttivat Jyväskylään. Sara pääsi opiskelemaan journalistiikkaa, ja Mikael jatkoi taidehistorian opintoja.
Sinä syksynä Sara näki sattumalta transsukupuolisuudesta kertovan dokumentin.
”Mulla oli ollut koko ajan sellainen fiilis, että jokin meidän suhteessa oli vialla. Ihan kuin kaikki palaset eivät olisi täysin kohdillaan”, Sara sanoo.
Dokumentin katsottuaan Sara kysyi Mikaelilta, puoliksi leikillään tosin, oliko hän koskaan ajatellut asiaa. Sukupuolen korjaamista. Se oli ensimmäinen kerta, kun asia sanottiin ääneen.
”Mä en ollut koskaan miettinyt asiaa. Se oli ensimmäinen kerta”, Mikael toteaa.
”Siihen aikaan, ennen Marja-Sisko Aaltoa ja muita mediaspektaakkeleita, se ei ollut ensimmäisenä mieleen tuleva asia. Vaikka jälkikäteen ajateltuna merkithän olivat koko ajan ilmassa”, Sara jatkaa.
Mikael sanoo, ettei sukupuoli merkinnyt hänelle sitä ennen juuri mitään. Pienestä saakka hän ei ollut kiinnittänyt huomiota eri sukupuoliin. Hänen kaverinsa olivat aina olleet liberaaleja, eikä kotonakaan sukupuolia korostettu. Mikael leikki pikkuveljensä kanssa niin nukeilla kuin autoillakin.
Tällä hetkellä hän osaa tunnistaa lapsuudestaankin hetkiä, joina sukupuoli selvästi merkitsi jotakin.
”Muistan kerrankin ala-asteen välitunnilla tapelleeni poikien kanssa. Opettaja huusi: lopettakaa pojat. Mulle tuli siitä tosi hyvä mieli.”
Murrosiässä muuttuva tytön keho alkoi ahdistaa Mikaelia.
”Mulla tosin on aina ollut leveät hartiat ja kapea lantio. Mutta silloin alkoivat korostua myös ne piirteet, joita ei ollut aiemmin ja joita en kokenut omikseni.”
Kuitenkin vasta tuolloin, 22-vuotiaana, Mikael tajusi ensimmäistä kertaa sukupuolella todella olevan väliä. Hän oli ahdistunut ja voi pahoin.
”Mikael on tosi hyvä lakaisemaan vaikeita asioita maton alle. Musta tuntuu, että se yritti pitkään olla vain huomioimatta sukupuoltaan”, Sara sanoo.
Samana vuonna joulun aikaan Mikael meni juttelemaan asiasta Helsinkiin Transtukipisteeseen. Sieltä hänet ohjattiin eteenpäin – ensimmäiseksi hakemaan Jyväskylästä lääkärin lähete sukupuolenkorjaushoitoihin.
”Se lääkäri ei oikein tiennyt asiasta mitään. Tapaaminen kesti kymmenen minuuttia, ja lääkäri sanoi okei”, Mikael nauraa.
Mun ystävä sanoi, ettei olisi koskaan arvannut. Se oli suurin kohteliaisuus, mitä mä oon saanut.
Niin sanottu korjausprosessi käynnistyi seuraavana keväänä Tampereella, missä sijaitsee toinen Suomen transpoliklinikoista. Toinen on Helsingissä.
Lopullinen päätös hoitoihin hakeutumisesta oli Mikaelin mukaan helppo. Eikä päätös edes ollut lopullinen, Sara korjaa. Prosessin olisi voinut keskeyttää missä tahansa vaiheessa. Jo varhain Mikael kuitenkin koki tehneensä oikean päätöksen.
”Mä tajusin heti, että se oli hyvä juttu. Se auttaisi pahaan oloon. Mulla tosiaan on tapana laittaa asioita maton alle. Ensimmäistä kertaa musta tuntui, että mulla oli oikea ratkaisu ongelmaan. Mä pystyisin korjaamaan sen.”
Yhdessä pysyminen läpi prosessin ja sen jälkeen oli molemmille itsestäänselvyys.
”Mulla oli aluksi kahden viikon kriisi. Vähän niin kuin silloin, kun tulin 14-vuotiaana itselleni kaapista ulos. Nyt mua pelotti se, jos Mikaelin persoonallisuus muuttuisi hormonien myötä. Jos se unohtaisi mut. Jos sen persoonallisuus muuttuisi niin paljon, ettei se enää rakastaisi mua”, Sara kertoo.
”Mutta en mä missään vaiheessa sanonut, että älä tee sitä. Kriisi meni nopeasti ohi.”
Hoidot alkoivat sairaanhoitajan, sosiaalityöntekijän, psykologin ja lääkärin tapaamisilla. Hoitoneuvottelussa Mikael sai diagnoosin transsukupuolisuudesta. Diagnoosi mahdollisti Kela-korvausten saamisen hoitotoimenpiteisiin.
Hormonihoitojen alettua ja diagnoosin saatuaan Mikael vaihtoi nimensä. Henkilötunnus kuitenkin pysyi ennallaan. Tätä vaihetta kutsutaan tosielämän kokeeksi. Se tarkoittaa sitä, että käytännössä ihminen elää vastakkaisen sukupuolen elämää – Mikael käytti jo miesten wc-tiloja ja pukeutui miesten vaatteisiin – mutta papereissa hän on edelleen syntymäsukupuolensa edustaja. Saran mukaan kyseinen vaihe oli prosessin rankin.
”Me ei pystytty esimerkiksi matkustamaan ulkomaille. Sukupuoli ja nimi passissa eivät täsmänneet ulkonäön kanssa, joten diagnoosipapereita sai pitää aina mukana. Siinä vaiheessa piti koko ajan selitellä ihmisille.”
Ulkopuolisille selittäminen oli raskasta.
”Kerran Jyväskylässä jouduin pois bussista, koska mun kuukausikortissa luki vielä nainen. Ja mä näytin oikeastaan siinä vaiheessa 16-vuotiaalta pojalta. Olisinhan mä voinut selittää asian bussikuskille. Mutta mua ei todellakaan huvittanut tehdä niin”, Mikael kertoo.
Pariskunta tiesi, että asiat helpottaisivat uuden henkilötunnuksen myötä. Mikael sai sen toisen hoitoneuvottelun jälkeen. Uuden henkilöllisyyden tiedot yhdistyivät maistraatin kautta vanhoihin tietoihin.
”Siellä näkyy aina, että Mikael on korjannut sukupuolensa”, Sara toteaa.
Hormonihoitojen lisäksi Mikaelilta poistettiin rinnat. Sen sijaan sukuelinten korjausleikkaus ei häntä kiinnosta. Saran mukaan läheskään kaikki sukupuolensa korjanneista ihmisistä eivät leikkauta sukuelimiään, vaikka usein niin kuvitellaankin.
”Monelle se on vain mahdollinen jälkitoimenpide, ja osa ei sitä käy läpi lainkaan. Meille sukupuoli ei ole pelkästään siitä asiasta kiinni, mutta jokaiselle sukupuoltaan korjaavalle eri toimenpiteillä on tietenkin eri henkinen merkitys.”
Mulle tuli teiniraivareita keskellä kampusta. Se oli noloa.
Mikael on ollut vuodesta 2011 saakka virallisesti mies. Lähipiiri otti tiedon sukupuolen korjaamisesta hyvin.
”Totta kai mun vanhemmat oli aluksi järkyttyneitä”, Mikael kertoo.
”Mutta ehkä eniten siksi, koska ne tajusi, että niiden lapseen sattui. Äidille se oli vähän vaikeampaa, koska se on aina pelännyt muiden ihmisten suhtautumista. Lopulta äitikin vain sanoi, että ihan sama, mitä muu suku ajattelee.”
Isä halusi ostaa Mikaelille frisbeen. Sille Sara ja Mikael nauravat vielä tänäkin päivänä.
”Ensin isä tuli halaamaan mua ja sanoi, että sä teet niin kuin sun täytyy tehdä. Seuraavana päivänä me mentiin kauppaan, ja isä osti mulle kaikkea. Se halusi myös välttämättä ostaa mulle frisbeen.”
Myös Mikaelin pikkuveli suhtautui asiaan hyvin.
”Meni ehkä viikko, ja sain tekstiviestin: mitä velipojalle kuuluu?”
Nykyisin pikkuveli ei edes meinaa muistaa Mikaelin entistä nimeä. Äidiltä vanha nimi välillä lipsahtaa, mutta se on Mikaelin mielestä ymmärrettävää.
Saran veljen suurin huolenaihe oli se, tulisiko Mikaelista hormonihoitojen myötä lihaksikkaampi kuin hänestä itsestään. Siskon ja vanhempien reaktiot olivat Saran mukaan aivan yhtä rennot.
Kaveritkaan eivät asiasta hämmentyneet. Vihdoin, osa jopa totesi.
”Kavereiden kanssa me keksittiin Mikaelille uusia nimiä. Muutenkin me heitettiin läppää sen amisviiksistä ja äänenmurroksesta”, Sara kertoo.
Mikael muistelee, kuinka hormonihoidot käynnistivät kuin toisen murrosiän.
”Mulle tuli teiniraivareita keskellä kampusta. Se oli noloa”, hän nauraa.
Yliopistolla Sara ja Mikael ovat aina liikkuneet avoimesti yhdessä. Aluksi Mikaelin tila herätti paljon kysymyksiä, ja he saivat puhua asiasta kyllästymiseen saakka. Mikael kokee kuitenkin saaneensa elää yliopistolla normaalia opiskelijaelämää.
”Välillä mua on ärsyttänyt se, kuinka joillakin ihmisillä on tarve korostaa suvaitsevaisuuttaan. Mulle ei tarvitse tulla sanomaan, että mä hyväksyn sut. Ei mua kiinnosta, hyväksytäänkö mut vai ei.”
Saran mielestä kyse on lähinnä oman egon kohottamisesta, ei vilpittömästä suvaitsevaisuudesta.
”Ei Mikaelista kuitenkaan mitään toteemieläintä ole missään vaiheessa tehty”, hän hymähtää.
Mikaelin läheisten huolenaihe oli aluksi se, tulisiko hän sukupuolensa korjanneena miehenä saamaan töitä.
”Ei mun tausta ole hankaloittanut työnsaantia lainkaan. Eiväthän uudet tapaamani ihmiset asiaa musta päällepäin näe. Mulla on itse asiassa yksi aika uusi hyvä ystävä, jonka olen tuntenut noin vuoden. Vasta nyt mä kerroin hänelle mun taustasta. Mun ystävä sanoi, ettei olisi koskaan arvannut. Se oli suurin kohteliaisuus, mitä mä oon saanut.”
Herranjumala mikä muutos. Kuinka paljon ahdistusta ja masennusta ihmisestä voidaankaan ottaa pois.
Vuosi sitten kesällä Sara ja Mikael menivät naimisiin. Heidät vihittiin kirkossa. Papille ei sukupuolen korjaamisesta kerrottu, eikä aihetta edes mainittu hääpuheissa.
”Mikaelin sukulaisilla oli siellä sellainen massaymmärryshetki. Mikael saa yleensä aina puheillaan kaikki itkemään, ja häissäkin vanhat sukulaismiehet alkoivat vollottaa vuolaasti. Sitten ne kaikki tuli yksitellen taputtelemaan Mikaelia olalle”, Sara kertoo.
Sara ja Mikael arvelevat, että syy kyyneliin oli yksinkertaisesti sukulaisten ymmärrys siitä, kuinka paljon paremmin Mikael oli alkanut voida.
Nykyisin sukupuolen korjaaminen ei avioparin elämässä juuri näy. Mikael joutuu ottamaan testosteronia säännöllisesti, omien sanojensa mukaan ”inhottavalla, isolla piikillä”.
”Joudun ottamaan hormoneja koko loppuelämäni ajan. Mutta se on vain kolmen kuukauden välein. Se on paljon harvemmin kuin mitä esimerkiksi diabeetikot joutuvat itseään pistämään”, Mikael huomauttaa.
”Sukupuolen korjaaminen näkyy meidän elämässä kolmen kuukauden välein, kun Mikael unohtaa piikin ja siitä tulee kiukkuinen”, Sara nauraa.
”Ja sen jälkeen mun täytyy yleensä ottaa sairaslomapäivä, koska mulle nousee kuume”, Mikael jatkaa.
Transsukupuolisuuteen liittyvistä asioista he eivät kotona keskustele. Sara työstää aiheeseen liittyvää gradua, mutta Mikael ei ole siitä kovin kiinnostunut.
”On ihmisiä, jotka kokevat olevansa transsukupuolisia. Mä en ole koskaan ajatellut olevani transsukupuolinen. Mulle se on kuin mikä vaan fyysinen sairaus tai tila. Joku oli väärin, ja mä korjasin sen. Nyt kaikki on oikein.”
Lähitulevaisuudessa Sara ja Mikael tahtoisivat saada lapsen. He uskovat sen olevan ainoa asia, johon sukupuolen korjaaminen voi heidän elämässään vielä vaikuttaa.
”Meillä on vauvarahasto. Me ollaan kyllä valmiita, kunhan rahat on kasassa. Meille se tulee kuitenkin maksamaan aika paljon”, Sara toteaa.
Käytännössä vauvan saanti tapahtuisi lahjoitussiittiöillä. Lain mukaisesti lapsi saisi täysi-ikäisenä tietää biologisen isänsä. Virallisesti Mikael olisi lapsen isä.
Laillista ongelmaa lapsen hankkimiseen Sara ja Mikael eivät näe. Hedelmöityshoitoja annetaan Suomessa tällä hetkellä heteropareille, naispareille sekä yksin eläville naisille.
”Jos siitä tulee ongelmia, mä nostan metelin. Lapsen saanti on mun mielestä kiistämätön oikeus kaikille ihmisille”, Sara sanoo.
Suomen parhaillaan uudistettava translaki asettaa sukupuolen juridiselle vahvistamiselle ehdoksi lisääntymiskyvyttömyyden. Vaikka pykälä ei kosketa Saraa ja Mikaelia suoraan, seuraavat he uudistuksia mielenkiinnolla.
”Sterilisointihan koskee oikeasti tosi pientä osaa sukupuolensa korjanneista ihmisistä. Suurin osa transsukupuolisista sterilisoituu automaattisesti hormonien vuoksi. Ei Mikaeliltakaan ole mitään poikki laitettu, mutta ei se kuitenkaan voi saada lapsia. Tuo kohta laissa herättää nimenomaan ihmisoikeudellisia kysymyksiä.”
Meillä on vaikeaa, koska me ollaan ylityöllistettyjä, väsyneitä ja stressaantuneita. Meillä ei ole vaikeaa siksi, koska mä olen mies.
Mikael on käynyt läpi suuria muutoksia, mutta sukupuolen korjaaminen on muuttanut myös Saran elämän. Hän on ensimmäistä kertaa parisuhteessa miehen kanssa. Miltä se tuntuu?
”Haluaisin sanoa, että ei oikein miltään. Mutta kyllä normaaliudessa on aina jonkinlainen viehätyksensä. Nimittäin vähemmänhän mä joudun nyt ihmisille selittelemään. On helpompi sanoa olevansa naimisissa miehen kanssa kuin sanoa, että mulla on tyttöystävä”, hän vastaa.
Sara kuitenkin kokee edelleen olevansa homoseksuaali. Ja niin kokee Mikaelkin. Saran huomio kiinnittyy kaupungilla naisiin, Mikaelin huomio puolestaan miehiin. Saralle ja Mikaelille se on luonnollista. Muille asiaa on vaikeampi selittää.
”Me nyt vain satutaan rakastamaan toisiamme”, Mikael toteaa.
Neutraali suhtautuminen sukupuoleen ilmenee heidän elämässään myös muilla tavoilla. Vaikka Mikael löytääkin suurimman osan vaatteistaan nykyisin miestenosastolta, hänelle ei ole ongelma lainata vaatteita Saralta.
”Jos ne sopii ja näyttää hyvältä, niin ihan sama. Prosessin alkupuolella mulla oli suurempi tarve korostaa sitä, että mä olen mies. En olisi ehkä silloin jakanut housuja Saran kanssa”, Mikael sanoo.
Saran mukaan suurin muutos Mikaelissa on ollut henkinen.
”Mikael on nyt tasapainoinen, mutta olisitpa nähnyt sen ennen koko prosessia. Muistan, kuinka huonona Mikael oli. Se oli lähtenyt kaikista työpaikoistaan kesken pois, eikä opiskelustakaan tullut mitään. Jos miettii Mikaelia ennen ja nyt, herranjumala mikä muutos. Kuinka paljon ahdistusta ja masennusta ihmisestä voidaankaan ottaa pois”, Sara toteaa.
”Mun opintosuoritusotteessa näkyy se raja, milloin mä oon alkanut voida paremmin. Toisella puolella on pelkkiä kakkosia. Toisella puolella nelosia ja vitosia”, Mikael mainitsee.
Tällä hetkellä Mikael tekee graduaan taidehistoriasta ja Sara omaansa journalistiikasta. Lisäksi Sara työskentelee viestintätieteiden laitoksen tutkimusprojektissa.
Sara ja Mikael elävät normaalia nuoren avioparin elämää. Heidän läpikäymänsä vaiheet tuntuvat olleen suurempi asia muille ihmisille.
”Taustamme tietävät ihmiset olettavat, että meillä on ollut kauhean vaikeaa. Että meillä on ollut tosi rankka elämä. Me ollaan kärsitty ja selvitty yhdessä”, Mikael sanoo huvittuneena.
”Joo, tämä on sankaritarina! Me ollaan niin rohkeita. Voi, kuinka rakkaus kestää kaiken”, Sara toteaa ja jatkaa hymyillen:
”Ihmisillä on tarve nostaa meidät jalustalle. Toki sukupuolenkorjausprosessi on vaikuttanut meidän elämään. Yhtä lailla meihin kuitenkin vaikuttaa myös se, jos luento kestää kahdeksaan asti illalla. Ei meillä kummallakaan ole sukupuolen korjaamiseen liittyen mitään traumoja. Me ollaan onnellisia. Meillä on ihanan rauhallista. Me ei riidellä koskaan, eikä me olla mustasukkaisia.”
”Meillä on vaikeaa, koska me ollaan ylityöllistettyjä, väsyneitä ja stressaantuneita. Meillä ei ole vaikeaa siksi, koska mä olen mies”, Mikael päättää.
Haastateltavien nimet on muutettu.