Tuomas Mustikaiselta ilmestyi elokuun lopussa kirja Kielletty kansa – elämää palestiinalaisalueilla. Syksyn ykkösjuttu on saada maisterin paperit ulos Jyväskylän yliopistosta.
Alun perin olen kotoisin Lappeenrannasta. Opiskelin ensin Turussa ammattikorkeakoulututkinnon journalistiikasta. Päädyin tänne Jyväskylään vuonna 2011 journalistiikan maisteriohjelmaan, mutta en itse asiassa ole vielä valmistunut. Vähän tämmöinen klassinen yliopisto-dropout siis. Gradusta puuttuu ehkä viisi sivua ja tänä syksynä olisi tarkoitus tehdä se loppuun. Se on nyt asialistalla melkein numero yksi.
Toimittajan opinnoista on totta kai työssä hyötyä, mutta paljon riippuu siitä, miten itse niitä hyödyntää ja kuinka tutkinnon rakentaa. Jälkeenpäin olen miettinyt, miksen lukenut vaikka kehitysmaatutkimusta tai Lähi-idän tutkimusta. Kaikki kuitenkin lähtee omasta motivaatiosta, ja lopulta olen oppinut tarvittavan vähän kantapäänkin kautta. Journalistiikan opiskelu on hyvä keino päästä alan töihin. Toisaalta uskon siihen, että on erilaisia väyliä. Myös kokeilemalla oppii.
Matkustin Lähi-itään ensimmäisen kerran lokakuussa 2009. Ensin työskentelin mediakasvattajana Betlehemin yliopistossa Länsirannalla. Sillä reissulla oli jälkikäteen ajateltuna iso merkitys. Tuskin tuota kirjaa olisi muuten syntynyt, vaikka en vielä silloin todellakaan miettinyt minkään kirjan tekemistä. Kun kontakteja oli ehtinyt tulla paljon, tuntui luontevalta lähteä sinne toimittajana tekemään juttuja.
Joulukuussa 2012 olin Lähi-idässä juttumatkalla vajaan kuukauden. Loppiaisen tienoilla näin kaveria Vakiopaineessa ja valittelin kaljapäissäni, miten Israelin ja palestiinalaisten välisestä konfliktista ei ole kirjoitettu mitään riittävän kerronnallista tietokirjaa, joka oikeasti avaisi tilannetta ihmisille. Kaveri sitten sanoi että “tee ite, sillähän se ratkeaa”. Se jäi jotenkin päähän. Joitakin kuukausia meni, kun ideoin, kirjoittelin ja luin materiaalia. Pikkuhiljaa suunnitelma alkoi muotoutua.
Lähetin ehkä viidelle kustantajalle näytetekstiä. Kustannussopimuksen saaminen kävi aika nopeasti. Ajatus siitä, että kirja syntyy aina punaviinin ja kynttilöiden kanssa ei ainakaan omalla kohdallani pitänyt paikkaansa. Kirjan tekeminen oli hyvin epäromanttista. Tein työhuoneella välillä aika pitkiäkin päiviä. Tosi kovaa duunia se oli.
Olen käynyt Israelissa ja palestiinalaisalueilla yhteensä seitsemän kertaa. Viimeksi olin Gazassa vielä heinäkuussa, kun Israelin sotaoperaatio oli jo alkanut. Tilanne oli kaoottinen, ilmaiskuja oli koko ajan. Eihän se turvallista tietenkään ollut, mutta onneksi apuna oli paikallinen fikseri. Vaikka olisi kuinka perehtynyt aiheeseen, on tilannetta hirveän vaikeaa hahmottaa ja päästä tavallaan uutiskuvien taakse. Sotilaiden läsnäolo, tarkastuspisteet, muurit, siirtokunnat ja kaikki tarinat, joita ihmisillä on kerrottavana, kollektiivisen trauman kerrostuma… Siitä tämä kirja yrittää kertoa.
Palestiinalaisalueilla tapahtuu koko ajan sotilasoperaatioiden välissäkin. Ei se ole mitään rauhan aikaa, pikemminkin se on nyrjähtänyttä rauhan aikaa. Ihmiset eivät edes tiedä, mikä on normaalia ja mikä ei. Vaikkei koko ajan tapahtuisikaan, niin pinnan alla kytee. Sotaoperaatiot ovat valitettavia, mutta ainakin ihmiset havahtuvat hetkeksi miettimään, että miten tällaista voi tapahtua.
Rauhaan on monta eri vaihetta. On ehkä turha puhua mistään valtiomalleista. Kaikilla osapuolilla pitäisi olla aito tahto neuvotella rauhasta. Noin helposti se ei tietysti tapahtuisi, vaan vaadittaisiin myös kansainvälisen yhteisön väliintuloa ja pakotteita kummallekin osapuolelle. Länsirannan siirtokunnat, muuri ja Gazan saarto tulisi purkaa. Yksi olennainen asia on tutkia Israelin ja myös Hamasin tekemät sotarikokset. Tällä hetkellä kumpikin pääsee sotarikoksista kuin koira veräjästä.
Alun perin ajattelin, että hautaisin tämän aiheen hetkeksi. Varmasti palaan vielä jossain vaiheessa alueelle, mutta milloin, sitä en tiedä. Viimeisin reissu sinne herätti sellaisen ajatuksen, että tekisin seuraavaksi historiallisen romaanin tästä aiheesta. Aika suuruudenhullu ajatus, mutta yritän saada sen kasaan. Se olisi jonkintyyppinen tilinpäätös. Mutta on paljon muitakin asioita, eikä ne kaikki liity aina Lähi-itään. En halua olla se tyyppi, joka kirjoittaa vain Palestiinasta ja Israelista.