Minna-Riitta Luukka tietää, ettei kielioppi ole leikin asia. Uudet suositukset ovat saaneet kansan räyhäämään suomen rappiosta.
”Tätä et sitten kirjoita Jylkkäriin suoraan”, painottaa Jyväskylän yliopiston suomen kielen professori Minna-Riitta Luukka kuvaillessaan tammikuussa saamiaan karkeita viestejä. Tuolloin Luukka oli nuijinut suomen kielen lautakunnan puheenjohtajana päätöksen, jota media nimitti radikaaliksi: sanamuotoa alkaa tekemään saa käyttää myös kirjakielessä. Ennen hyväksyttiin vain muoto alkaa tehdä.
Viesteissä Luukkaa haukuttiin alentavilla nimityksillä, hänen osaamisensa kyseenalaistettiin ja hänen väitettiin aiheuttaneen vahinkoa suomen kielelle.
”Kyllä ne sähköpostiviestit tuntuivat hurjilta. Mietin, mitä sellainen täysin tuntematon ihminen miettii: googlaa minun nimeni jostain yliopiston nettisivuilta ja päättää laittaa työsähköpostiin viestiä. Itse en ehkä tekisi sellaista”, Luukka pohtii.
Normipäätös sai runsaasti huomiota mediassa. Päivälehdet revittelivät. Uutisvuodon kaltaisissa tv-ohjelmissa vitsailtiin. Helsingin Sanomat ilmoitti pysyttäytyvänsä vanhassa normissa. Arvi Lind älähti.
Lautakuntaa reaktio ei yllättänyt.
”Oli ihan varmaa, että tästä tulee vuosisadan mediamylläkkä”, Luukka toteaa.
”Toimittajat ovat kiinnostuneita muutoksista ja tunteita herättävistä jutuista. Media käsitteli asiaa medialle tyypilliseen tapaan.”
Helsingin Sanomien terhakka ilmoitus vanhassa normissa pysyttäytymisestä saa Luukan hymyilemään.
”Median pörhistelyä”, hän sanoo.
Luukka on kuitenkin nähnyt myös alkaa tekemään -muotoa Helsingin Sanomien sivuilla.
Median reagoitua myös kansan syvät rivit heräsivät kommentoimaan kiivaasti asiaa, jonka luulisi ennemmin pitkästyttävän: suomen kielen normittamista. Luukka sai sähköpostia, lehdissä julkaistiin mielipidekirjoituksia ja internet-keskusteluissa käytettiin tuttuun tapaan värikästä kieltä.
Verkkouutisten kommenteissa toistui ainakin kolme teemaa: päätöksen katsottiin edustavan kielen rappiota, johtavan muihin vielä järkyttävämpiin päätöksiin ja tarkoittavan koko Kielitoimiston ja suomen kielen lautakunnan tarpeettomuutta.
”Tämä on sitä Suomen alasajoa. Mädätetään kieli ja kulttuuri”, yksi väitti Ilta-Sanomien verkkokommentissaan. Toinen ajatteli, että vaihtoehtoisten ilmausten salliminen tarkoittaa, että ”kielen rikkauden annetaan lätsähtää”.
Luukka tarkastelee kommentteja kiinnostuneena. Niiden taustalla näkyy monia väärinkäsityksiä. Kielen muuttuvaa luonnetta ei ymmärretä, ja suomen kielen lautakuntaakin pidetään jonakin ehdottomia määräyksiä antavana elimenä.
”Lautakunta voi antaa vain suosituksia”, Luukka tähdentää.
Hän kuitenkin ymmärtää kyseenalaistajia.
”Lautakunta on perustettu 1800-luvun puolivälissä, ja tietysti sillä on ollut ihan erilainen funktio silloin. Voi olla, että sitä ei tarvita nykyisin ollenkaan. Se on ihan harkitsemisen arvoinen asia.”
Luukka arvelee, että kielen normitus herättää intohimoja erityisesti vanhemmassa väestössä.
”Se on ehkä sukupolvikysymys”, hän sanoo.
”Se vanhempi väki, joka suhtautuu normirikkomukseen aggressiivisesti, voi muistaa äidinkielen tuntinsa: punakynä viuhui.”
Nyt, kun normeja höllennetään, ne on opeteltu ikään kuin turhaan.
Luukka muistuttaa kuitenkin, että suuri osa väestöstä suhtautuu kysymyksiin välinpitämättömästi.
Luukka toivoisi suvaitsevaisuutta kielikeskusteluun.
”Kielessä on niin paljon muutakin kiinnostavaa kuin normit: esimerkiksi merkityserot ja vivahteet. Enemmän voisi puhua kielen sävyistä, asenteista ja tunteista kuin säännöistä. Myös kielipoliittinen keskustelu olisi suotavaa. Tärkeää olisi keskustella vaikkapa siitä, millainen on suomen kielen asema ja tulevaisuus tieteen ja korkeimman opetuksen kielenä.”
Lue kommentti: Jos rappio on sitä että rakastaa