Tuomiston tilalla Muuramessa järjestettiin Rockfestari Naamat heinäkuun viimeisenä viikonloppuna. Pienen piirin yksityisbileistä on viidentoista vuoden aikana kasvanut vajaan tuhannen ihmisen pienoisfestari, jonka lipuista taistellaan kynsin ja hampain. Tämä ei tosin ole ihme, sillä tuntuvathan Naamat järjestävän vuodesta toiseen kesän parhaat bileet. Yleensä lippujen tullessa myyntiin ei esiintyjistä ole vielä mitään tietoa, mutta eihän Naamoille juurin bändien takia mennäkään.
Naamojen periaatteena on käsitykseni mukaan pyrkiä kiinnittämään nousevia kotimaisia bändejä sekä erilaisia kulttiyhtyeitä, vuodesta toiseen siinä erinomaisesti onnistuen. Haastetta artistibuukkaukseen antaa se, ettei Naamoilla yleensä soita sama bändi kahta kertaa, vaikka ainakin Risto on tietääkseni tehnyt tässä asiassa poikkeuksen.
Laatu oli valttia tänäkin vuonna, kun ensimmäisenä riihen lavalle nousi Kumikameli, joka on soittanut vaihtoehtorockiaan jo lähes kolmenkymmenen vuoden ajan, suurempaa kansansuosiota vältellen. Keikkaa katsellessani mietinkin, kuinka paljon vaadittaisiin siihen, että ns. ”tavallinen yleisö” ottaisi Kumikamelin omakseen. Se ei ehkä olisi täysin mahdoton ajatus, jos Kumikameli esiintyisi ja käyttäytyisi hiukan ”normaalimmin”. Toki tällöin kyseessä ei enää olisikaan Kumikameli, vaan jotakin aivan muuta. Kumikamelin kohtaloksi jäänee siis jäädä pienempien piirien suosikiksi, ja kenties hyvä niin, sillä bändin suht korkeasta iästä huolimatta kyseessä on edelleen sellainen helmi, jota ei mielellään antaisi sikojen tongittavaksi. Kumikamelin herrat näyttävät olevan jos suht korkeasta iästään huolimatta erittäin kovassa kunnossa, niin fyysisesti, kuin musiikillisestikin.
Kameleiden jälkeen riihen lavalle kiipesi kovassa nosteessa oleva Death Hawks. Kriitikot ovat jo polvillaan tämän bändin edessä, ja seuraavaksi pitäisi ilmeisesti valloittaa massat – jos ei Suomessa, niin sitten Euroopassa. Death Hawksin shamanistinen krautrock ei ehkä ollut ihan omimmillaan helteisessä perjantai-illassa, mutta bändi sai siitä huolimatta puristettua itsestään irti enemmän kuin moni muu olisi saanut. Toisaalta, tähän aikaan kesästä Suomen yöttömissä öissä ei juuri ole ”sopivaa” hetkeä rockbändien esiintyä. Death Hawks on kehittynyt muutaman vuoden aikana todella paljon, ja ahkera kiertäminen näkyy nyt vapautuneena ja varmana soittona, jossa pienet mokat eivät saa koko konseptia sekaisin. Haukoista on vähitellen tulossa myös yksi maan tykeimmistä livebändeistä.
Death Hawksin jälkeen esiintynyt tanskalainen Get Your Gun oli hiukan samoilla linjoilla edeltäjänsä kanssa, maalaillen soittimillaan synkkiä sävyjä Muuramen iltaan. Death Hawksiin verrattuna Get Your Gun ei kuitenkaan päässyt samalle tasolle, vaan jäi paikoitellen liian perusvarmaksi. Nuorilla tanskalaisilla on kuitenkin aikaa vielä kehittyä, ja välillä keikalla näkyi myös lupauksia siitä omasta tyylistä, jollainen jokaisella bändillä tulisi olla.
Illan viimeiseksi esiintyjäksi oli kiinnitetty Olavi Uusivirta. Itselläni ei ole mitään miestä vastaan, ja olen aina pitänyt häntä varsin pätevänä ja katu-uskottavana poptähtenä. Riihen lavalla mies kuitenkin tuntui olevan hiukan hukassa, ja kaikesta tekemisestä jäi vähän muovinen ja teennäinen maku. Uusivirran keikka, kuten miehen musiikkikin oli periaatteessa ok, mutta kun jatkuvasti tuntuu siltä, ettei miehellä ole mitään omaa annettavaa esiintymisessään tai musiikissaan, niin se on melko suuri ongelma. Kyllä silti Naamoiltakin löytyi runsaasti Olavin faneja. Osaahan mies ottaa yleisönsä, ja kun juhlakansa alkoi olla puolen yön jälkeen alkaneella keikalla jo melko juhlavissa tunnelmissa, ei heinäkuun pimeässä illassa kylmä päässyt tulemaan.
Lauantai-iltapäivä on Naamoilla kulunut perinteisesti rennosti erilaisten pihapelien, saunomisen, rentoutumisen ja säilykemusiikin parissa. Näistä viimeksi mainittua tarjoili Jyväskylän huonoimmaksi DJ –klubiksikin mainostettu Club Old Farts, joka saa ihmisen kieroutuneesti rakastamaan mitä kammottavampia levyille eksyneitä oksennuksia joita joskus musiikiksikin on kutsuttu. Kivinavetan kuumissa juhlatiloissa iltapäivä puolestaan kului Mikäklubin improvisaatioteatterin, sekä Panssarijunan traumabluesin tahdissa.
Riihen lavalla livemusiikki-illan polkaisi käyntiin The Escapist hiukan ennen seitsemää. Energista anarkopunkkia soittanut jyväskyläläisyhtye ei ollut väsyttänyt itseään täysin edellisenä iltana Puntala-rockissa, ja energiaa riitti siinä määrin, että bändi vetäisi varsin timanttisen keikan. Harmi vain ettei festariyleisö ollut vielä ehtinyt kunnolla alueelle asti, ja lavan edustalla meininki jäikin varsin vaisuksi.
Vaisua ei sentään ollut enää yhdeksältä illalla, kun Asa bändeineen aloitti settinsä. Lavan lähistöllä Asan voimakas esiintyminen ja menevä musiikki tempaisivatkin yleisön vastustamattomasti mukaansa. Jos oli kuitenkin jättäytynyt hiukan etäämmälle, oli yllättävän vaikeaa innostua. Ehkä yksi Naamojen erikoisuuksista onkin sen kyky saada innostumaan sellaisista bändeistä joita ei jo valmiiksi tunne, tai ehkä suositummat bändit ovat sittenkin liian suuria Tuomiston riihen lavalle. Tämän vuoden Naamojen musiikillisiin pettymyksiin kun kuuluivat lähinnä isot nimet Olavi Uusivirta ja Asa.
Illan viimeisenä bändinä lavalle astui aivan liian harvoin keikkaileva Plutonium 74, jonka kolmatta pitkäsoittoa on odotettu piiitkään, ja odotus jatkuu edelleen. Silloin harvoin kun koko bändi saadaan kasaan ja lavalle (tälläkin kertaa hanuristi Olli puuttui livekokoonpanosta), on meininki yleensä todella kova. Sitä se oli myös lauantaina, kun auringon jo laskettua Plutonium tuli, nostatti yleisön mukanaan hurmokselliseen tilaan. Tällaisia bändejä katsellessa ei voi kuin jälleen kerran ihmetellä, miksi musiikkimedia tarjoaa meille niin kovin vähän vaihtoehtoja. Suurin osa ihmisistä kuuntelee bändejä, jotka levy-yhtiöt ja kaupalliset radiot ovat nostaneet suosikeiksi tiukkaa taloudellista laskelmointia käyttäen, pyrkien tappamaan kaiken sen mistä musiikissa todella on kyse. Siinä on kyse ilosta. Tekemisen ilosta, oivaltamisen ilosta, uusien asioiden kokemisen ilosta, soittamisen ilosta, kuuntelemisen ilosta ja siitä kaikesta, mikä antaa suuria elämyksiä.
Kuten alussa mainitsin, bändit ovat vain pieni osa Naamojen viehätyksessä. Sillä ei ole juurikaan väliä, ketä Naamoilla soittaa. Paljon tärkeämpää on päästä nauttimaan Naamojen yleistunnelmasta. Pieni Rannankyläntie erottaa leirintäalueena toimivan pellon maalaistalon piha-alueesta joka toimittaa itse festivaalialueen virkaa, ja kaikki aktiviteetit ovat kivenheiton sisällä toisistaan. Naamoilla voi uida, saunoa ja pelata rantalentistä. Lauantaina järjestetään sekä mölkky- että peltofutisturnaus, joten tekemistä on silloinkin kun musiikki ei soi.
Ruoka tehdään itse, ja se on halvempaa ja herkullisempaa kuin normaali festarisafka. Edullisempaa oli myös olut. Stobeindeksi Naamoilla oli 0,4l / 3,5 €. Vertailun vuoksi mainittakoon tänä kesänä käymäni muut festarit: Provinssirock: 0,5l / 6 € ja Pori Jazz: 0,33l / 5 €.
Tämä kaikki kertoo siitä, että Naamat on yksi harvoista festivaaleista joissa mennään enemmän yleisön kuin rahan ehdoilla. Naamojen ohjelmassa ja nettisivuilla lukee myös, kuinka järjestyksenvalvojat kiertelevät alueella ja auttavat hätään joutuneita. Itse olen tottunut siihen että festivaalien järjestyksenvalvojat yleensä tekevät jotain aivan muuta kuin tätä. Ehkä tämäkin osaltaan selittää sen, ettei Naamoilla ole tainnut koskaan olla suurempia järjestyshäiriöitä. Tämä fakta ei tietenkään ole
vertailukelpoinen suurempien festivaalien kanssa, sillä onhan se aika paljon helpompaa tulla toimeen 800 kuin 20 000 ihmisen kanssa. Silti, Naamat tuntuvat löytäneen sen oman maksiminsa, eikä heillä tunnu olevan mitään haluja lähteä kasvattamaan festivaalia entisestään, vaikka se aiheuttaisi vuosi vuodelta enemmän pettymyksiä lipunmyyntipäivänä.
Naamoja on kuitenkin hyvin vaikea kuvailla – se täytyy itse kokea. Naamoilla ollessa tuntee olevansa parin vuorokauden ajan jossakin maagisessa paikassa, jossa kaikilla on hyvä mieli, ja ihmiset tuntuvat aidosti välittävän toisistaan. Sunnuntaina, kun on aika lähteä pois, tulee haikea olo. Haikea, mutta samalla onnellinen koska tietää kokeneensa jotakin erityistä. Olit sitten merkonomi, ammattikoululainen, pitkäaikaistyötön, humanisti, insinööri tai kuka hyvänsä, Naamoilla kaikki ovat parin päivän ajan hippejä.
