Pari vuotta yliopistossa siihen meni, ennen kuin ensimmäisen kerran satuin keskustelemaan siitä jonkun kanssa. En ollut ajatuksineni yksin. Myöhemmin otin asian puheeksi yhä useamman opiskelijatuttavan kanssa. Moni oli samaa mieltä.

Yliopisto on suuri pettymys.

Lukiossa sitä vielä kuvittelee, että tämän jälkeen se kunnon opiskelu vasta alkaa. Nyt kun kunnolla puristan, pääsen johonkin hienoon akateemiseen maailmaan jossa pääni räjähtää älykkyydestä.

Ja kun se hyväksymiskirje löytyy vanhempien punaisesta postilaatikosta… Tärisevin käsin revin kuoren auki ja otan sieltä sisältä vaatimattoman mutta elämää mullistavan a4-paperin. Siinä se lukee, Palatino Linotype fontilla pistekoolla 9. Minut on hyväksytty YLIOPISTOON.

Kohta pääsisin sukeltamaan syvälle kaikenlaiseen kiinnostavaan ja yhteiskunnalliseen… no johonkin, mitä hienot professorit innoissaan selittävät tyylikkäissä luentosaleissa. Luentojen välissä kävelisin take away -kahvi kädessä kampuksella, istuisin puun juurelle lukemaan jotakin ihan sairaan tärkeää teosta yhteiskunnasta ja… no ihan sama. Kuin amerikkalaisessa tv-sarjassa kuitenkin.

Illalla istuisin lipittämässä punaviiniä ja keskustelisin akateemisesti fiksujen akateemisten kavereideni kanssa.

Ja sitten se kunnon opiskelu alkaa. Fuksivuonna jaksan vielä olla akateemisessa ekstaasissa, mutta kolmannen vuoden alkaessa totuus on paljastunut. Minulle on selvinnyt, mitä on akateeminen bullshit.

Päästäkseen syvälle kaikenlaiseen kiinnostavaan ja yhteiskunnalliseen johonkin on aina käytävä Johdanto kiinnostavaan ja yhteiskunnalliseen johonkin -kurssi, jonka jälkeen pääsee perusopinnoiksi kutsutuille luennoille. 500 ihmistä istuu nukkumassa, professori pyörittelee monotonisella äänellä kysymystä siitä millainen tiede tämä kiinnostava ja yhteiskunnallinen oikeastaan onkaan.

On myös paljastunut, ettei professorius suinkaan tarkoita että kyseinen henkilö olisi taitava opettaja – tai edes kiinnostunut kurssinsa aiheesta. No, kiinnostuneita ei ole suurin osa kurssin osallistujistakaan, mutta noppiahan tänne onkin tultu keräämään.

Lisäksi pitäisi vielä tarpoa läpi loputon määrä kirjatenttejä, joihin luettavat kirjat ovat pysyneet samanlaisina sata vuotta. Suomessa tehdään huippulaadukkaita ja kiinnostavia oppikirjoja, mutta yliopistossa täytyy lukea TIETEELLISIÄ teoksia.

Käyn kurssin tieteellisestä kirjoittamisesta ja opin, että tieteellisyys tarkoittaa monimutkaisia lauseita ja johtopäätökset paskanjauhantaa.

Eikä kukaan Suomessa tarkene lukea ulkona lukukausien aikana. Take away -kahvin muki on ruman violetti ja kalja parempaa kuin viini. Tuopin äärellä keskustelen akateemisia sanoja käyttäen – siitä, mistä kursseista saa helpoiten paljon pinnoja. Pöytäseurueesta puolet on liian fiksuja ja puolet ääliöitä.

Viidennen vuoden jälkeen en minäkään ole valmistunut, enkä valmis. Mutta kypsä olen. Menen töihin ja huomaan, kuinka ihanaa on keskustella oikeilla sanoilla oikeista asioista. Tilillä on rahaa ja asunnossa neliöitä.

Niitä ystäviäni, jotka jaksavat pinnistää itsestään sen kuuluisan ison g:n kadehdin välillä, välillä säälin. Helpompaa on luovuttaa, aika näyttää oliko se fiksumpaa. Kaksi asiaa näitä masokisteja tuntuu yhdistävän. Hekin ovat kypsiä, mutta eivät valmiita. Ja kaikkien mielestä juuri heidän gradunsa on kaikkein suurin akateeminen bullshit.

Kimmo Kitinä 

Tämä on tällä erää viimeinen Kimmo Kitinän kirjoitus. Kiitokset kaikille lukijoille ja valittajille!

Facebookissa valitus kuitenkin jatkuu entiseen tapaan.