Tämä on tarina Berliinin elokuvafestivaaleista, ilmaisesta viinistä ja kuuden euron hostellista.
Punaviini on punaista ja maistuu viiniltä.
”Huljauta lasia, miltä rypäle maistuu?”
Istun näköalayökerhossa Berliinissä. Ei siinä hip… anteeksi, ei enää niin coolissa kaupungissa, jonka kaduilla videojockeyt ja muut individualistit joutuvat teinipoikien sylkemiksi.
Nyt ollaan rahan, kunnianhimon ja lasitalojen Berliinissä. Että hei vaan täältä vasikanselkäpihvien ja viinimaistelun oppitunnin pinteestä. Terveisin Berliinissä pönöttänyt Jyväskylän orimattilalainen, jolle aiemman elämän suurinta panoramaa oli motocross-monttu ja vasikkaa tarjosi sämpylän välistä Renkomäen ABC.
Olen kuin elokuvakohtauksessa: pyrkyrimäinen opiskelija luulee maistavansa jet set -elämää ja yrittää löytää keskustelunaiheita elokuva-alan ihmisten kanssa. Harvoin kaltaiseni Lozzin jonoon hukkuva perunanaama onnistuu muiluttamaan itseään suhteilla Berliinin elokuvafestivaaleille. Alan ihmisten pöytään tutustumaan vasikanselkäkikkareiden, hernepyreen ja rahapuheen maailmaan, jossa tehdään bisnestä ja ajetaan taksia pidemmät matkat taksilla. En voisi keksiä parempaa tutkimusaihetta. Kotioloissa en ole edes kandi, Berliinissä akkreditoitu marketkonsultantti. Miltei kaksoisagentti, undercover.
Dramatisointi sikseen, sillä festivaaliakkreditointi ei oikeastaan ole erityistä. Monet opiskelijaporukat hankkivat festareille akkreditoinnin, eli halvemman ja kätevämmän tavan nähdä hitosti elokuvia. Koska samaan aikaan järjestettiin myös European Film Market, sain suhteilla alan passin oikeiden tuottajien, levittäjien ja assistenttien tavoin. Ei sekään lipuke ilmainen ollut, mutta mielessäni hyvitin summan ajattelemalla, kuinka pian pällistelisin ilmaisen viinan bileissä ja kerryttäisin ankaran pätemispatteriston uutuuselokuvista.
Todellisuudessa ajauduin tähtien bongaamisen sijasta kuuden euron hostelliin ja kuumeeseen. Maksoin yli 150 euroa plus matkat ja näin viikon aikana neljä elokuvaa, joista yksi oli netistä striimattu Pocahontas.
Mutta sitäpä en tiennyt ensimmäisenä iltana viiniä juodessani.
”Entä satovuosi, maistuuko aurinko”, minulta kysytään.
”Pinot Noir, Ranska, kohtuullinen vuosi, mutta ei parhaasta päästä”, elegantti kysyjä vastaa puolestani.
En tunne eroa kohtuullisen ja hyvän välillä joten päätän istua muina miehinä rinta rottingilla. Leikkaan pirpaleen eteeni tuodusta vasikkakiekurasta. Ruokaa on vähän, mutta se on kaunista. Noudatan etikettiä, jonka opin lapsuuden Ristorante-mainoksesta, jossa nainen ja mies istuvat sillalla syömässä pizzaa. Minua ärsyttää yhä vieläkin mainoksessa leikatun palan pienuus suhteessa haarukkaan ja suuhun.
On vaikea keksiä mistä puhua, joten päätän pelata varman päälle tärkeiden ihmisten seurassa. On valittava elokuva, joka kuohuttaa, mutta herättää kunnioitusta. Lars Von Trieristä voi aloittaa pisteitä tuovan small talkin missä tahansa tilanteessa. Sitäpaitsi olen minäkin Nymphomaniacin ihan pätemismielessä jo tammikuussa nähnyt. Jos Trier on puhkipuhuttu juttu, voi vetää Drive -ässän hihasta. Tv-sarjat ovat myös hyviä keskustelunavaajia. Itse pidän Sopranosista.
Tahdittomuuteni meinaa paljastua tilatessani Piña Coladan muiden ottaessa viskiä, mutta onneksi se on pieni virhe. Myöhemmin ajaudun taksilla alan kutsubileisiin, jossa valot vilkkuvat ja ainoastaan alkoholittomat juomat maksavat. On siis pakko ottaa viiniä.
Rentoutuneessa olotilassa törmään suomalaiseen elokuvaohjaajaan. Häkellyn ja suuni päättää toimia puolestani.
”Tiiätsä onkstääl muit suomalaisii?”
Ohjaaja katsoo minuun sympaattisesti. Ihmettelee kysymystä.
”Emmä kyl tiiä”, hän vastaa.
Hymyilemme ja jatkamme elämäämme tahoillamme.
Nöyrtyneenä tilaan taksin hulppeudesta hostelliin. Paluuta omaan elintasoon maksimoi peti kahdeksan hengen huoneessa kuuden euron hostellissa, joka näyttää etäisesti Kortepohjalta.
Hostellin käytävällä partioiva kolmekymppinen mies ehdottaa viinilasillista. Huoneessa italialaiset tytöt ovat laittaneet Nutellapurkkinsa punkkaani. Päätän vihata kostoksi tasapuolisesti kaikkia, myös niitä jotka eivät kuorsaa.
Ennen festivaalireissua pohdin hostellin ja sohvasurffauksen suhdetta: Kummassa raiskauksen mahdollisuus on todennäköisempi? Kummassa selviää vähemmällä puhumisella?
Vaikka ihmistä kavahtava luonteeni panee hanttiin sohvasurffaukselle, päätin kokeilla onneani. Sohvalleen minut halusi majoittaa kiintiömäinen hyväihminen-sohvasurffari: poliittinen aktivisti-maailmankansalainen, joka statuksessaan kertoo vihaavansa ideologioita, mutta tarjoavansa toki yösijaa Marxille tai Nietzchelle, lupaa jopa herrojen saapuessa nukkua itse sohvalla. Mies ei ehkä ole potentiaalinen lähentelijä, mutta koska en ole vielä suorittanut Klassikot 2 e-tenttiä tahi ole sataprosenttisen varma Nietzchen oikeinkirjoituksesta, jätän vastaamatta tarjoukseen.
Takaisin tarinaan: Nöyryyttävien kysymysten ja ilmaisen viinan bileiden jälkeisenä aamuna herään jalkahien hajuisessa hostellissa. Luimistelen käytävän tietokoneelle ahdistumaan siitä, mitkä festivaalin neljästäsadasta elokuvasta pitäisi nähdä. Laukussa on kymmenen kiloa festivaalimateriaalia. Selkää jomottaa.
Valinnanpaljous sotkee aivokemian. Urakkaa hankaloittavat entisestään iloiset Nutellaa syövät turistit, jotka ovat innostuneita suomalaisuudestani ja haluavat tietää, miten Jyväskylä kirjoitetaan. Koen painetta keskusteluun, mutten kysy heiltä mitään, sillä minulla on tärkeämpää tekemistä. Lähden jonottamaan elokuvalippuja.
Festivaalin suosituimpiin elokuviin pääseminen osoittautuu vaikeaksi akkreditoinnista huolimatta. Tai sitten en ole tarpeeksi kiinnostunut jonottamaan aamulla aikaisin. On se kumma, että vaikka passi heiluu kaulassa, kohdellaan kuin rahvasta.
Lopulta nöyrryn ja onnistun saamaan lipun yhteen ensi-iltaan. Luvassa olisi punainen matto ja oikeita näyttelijöitä.
Illalla odotan muiden alamaisten tavoin tähtien saapumista matolle ennen näytöstä. Teatterin eteen on kerääntynyt ihmisiä kameroineen. Festivaalia varten viritetystä telineestä roikkuu diskopallo. Työmies lakaisee punaisen maton edustalla roskia. Otan hänestä kuvan.
Olen innoissani, kun näen George Clooneyn – isolta tv-ruudulta tosin. Viiden minuutin kuluttua kyllästyn ja lähden Mäkkäriin.
Jonottaessani euron lättyä missaan näyttelijöiden saapumisen punaiselle matolle. Perkeleen perkele. Huomattuani virheeni juoksen takaisin teatterille, jossa minulta evätään pääsy saliin McMuffinin kanssa. Taskussa on onneksi puolitäysi pussi pandan lakuja, jonka tanskalaisnuoriso hylkäsi penkin alle istuessamme bussissa kohti Berliiniä. Tanskalaiset kun ovat kovia syömään kaiken vain puoliksi.
Festivaalia on kulunut muutama päivä ja tulos on kaksi elokuvaa. Koska en kykene suorittamaan arvontaa yli neljänsadan elokuvan joukosta, käyn katsomassa itseni kanssa aamuisin aikaisia näytöksiä. Valitsen kaukomaiden elokuvia, vierailen möllöttämässä puhujatilaisuuksissa ja kiertelen European Film Marketin tiloissa, because I can.
Seuraavina päivinä juon vielä vähän lisää viiniä markkinointi-ihmisten kanssa. Kerran tilanne vetäytyy kiusallisen puolelle yhteisen tutun lähtiessä tilanteesta pois ennen kuin oma lasini on lähelläkään tyhjää. Mitäs sitten sanottaisiin?
Alkukankeudesta ja suomalaisuudesta päästyäni keskustelu polkeutuu kuin polkeutuukin käyntiin ja nautin uusien ihmisten tapaamisesta. Kunnioitukseni elokuvatuotantoa kohtaan laajenee. Sitä pitkää matkaa ideasta aina katsojan verkkokalvolle ei ole mutkatonta saati halpaa taittaa. Ettäs tiedätte.
Hostellissa jatkan stressaamista elokuvien näkemisestä niin ankarasti, että hankin itselleni kuumeen festivaalin loppua kohden. Päädyn Nutellan ikeestä ystäväni luo paranemaan. Tämä jätti elokuvafestivaalit väliin, koska Neuköllnistä Potzdamer Platzille on henkisesti pitkä matka.
Festivaaleilta käteen ei jäänyt juuri muuta neuvoa kuin se, ettei kannata stressata itseään kipeäksi elokuvafestivaalin valikoimasta. Kannattaa ottaa viiniä. Eihän Provinssirockissakaan ehdi jokaiselle keikalle, koska verkostoituu leirintäalueella. Sitä paitsi, kuten kliseisessä elokuvassa saatettaisiin sanoa, jokainen mahdollisuus ja kokemus on loistava oppitunti itsessään. Etenkin jos siitä ei tarvitse maksaa itse mitään tai korkeintaan kuusi euroa yöltä.