Suomessa on meneillään ristiriitainen projekti. Pitäisi saada lisää ulkomaalaisia yliopistoille, kansainvälisyyden hehkua maakuntiin, mutta toisaalta täytyisi vähentää ulkomaalaisten koulutuksesta aiheutuvia kuluja.

EU- ja ETA-maiden ulkopuolelta tulevien opiskelijoiden lukukausimaksuista ruvetaan jauhamaan aina, kun jostain pitäisi säästää.

Maksujen puolustajat kysyvät, miten Suomi hyötyy ulkomaalaisille verorahoilla tarjoamastaan koulutuksesta. Näkökulma on tarpeellinen, mutta turhan usein se jää kysymyksen sijaan jääräpäiseksi hokemaksi.

Avainasemassahan on se, mitä opiskelija koulutuksellaan tekee. Meidän ikääntyvässä yhteiskunnassamme korkeakoulutetut ja vieläpä pitkälle muiden maiden rahoilla kasvatetut, töitä tekevät ammattilaiset ovat taivaan lahja. Ja mikäpä sen parempi keino houkutella heitä kuin koulutuksen loppusilauksen tarjoaminen maisteriohjelmassa.

So far so good, mutta sitten menee vaikeaksi. Suomeen jäävien ulkomaalaisten osuus täällä valmistuneista pyörii selvityksestä riippuen 70 prosentin molemmin puolin. Maassa pysyneiden työllistymisessä on ongelmia. Paikan löytäneistäkin moni kokee, ettei työ vastaa omaa koulutustasoa.

Olisikin aika keskustella siitä, kuinka Suomi onnistuisi tekemään itsestään yhä useammalle korkeakoulutetulle ulkomaalaiselle muutakin kuin väliaikaisen pysähdyspaikan.

Jyväskylässä opiskelee vaihto-opiskelijoiden lisäksi tällä hetkellä 335 ulkomaalaista englanninkielisissä maisteriohjelmissa. 223 heistä tulee EU:n ulkopuolelta.

Nykyisellään maisteriohjelmissa keskitytään sellaisella teholla kouluttamiseen, että valmistuva putkahtaa oppilaitoksen sylistä mustan aukon reunalle. Opiskelijoille tarjotaan hyvin vähän uraohjausta, ja oman alan työmarkkinat ovat monelle valmistuvalle arvoitus.

Kielitaidon tärkeys aukeaa monille ulkomaalaisille vasta sitten, kun englanninkielinen työnhakuportaali sylkee etsijän kasvoille sitkeästi suomenkielisiä ilmoituksia. Ja jos kiinnostava paikka löytyykin, paikallista kieltä taitamaton puristuu helposti hakemuspinon pohjalle. Vaikka työkieli olisi C++, kahvipöydässä suositaan suomea. Työpaikan arjessa sillä on väliä.

Kielitaidon merkitys pitäisi saada iskostettua opiskelijoiden alitajuntaan heti, kun psykedeelisesti tuijottavia Jyu-pöllöjä alkaa kolahdella postiluukusta. Opiskelijan kiinnostus ei kuitenkaan yksin riitä, sillä kahden vuoden maisteriopinnoissa on usein hädin tuskin tilaa edes pakollisille kursseille. Kukin voi itsekseen pohtia, kuinka sujuvasti vaikkapa oman työn ohella hankittu kiinan kieli taipuisi kahden vuoden ja yhden maisterintutkinnon jälkeen.

Helppoja ratkaisuja tuskin löytyy. Kun opiskelijoista nyt kuitenkin jaksetaan leipoa tulonlähteitä, voisi kansainvälistymisen mahdollisuuksia etsiä myös omia toimintatapoja parantamalla. Hyvällä suunnittelulla ja ohjauksella saatettaisiin jo päästä pitkälle.