Kaksi vuotta sitten Jyväskylän edaripolitiikassa suurin jakolinja muodostui ei niinkään vasemmiston ja oikeiston välille, vaan niin sanottujen poliittisten ja sitoutumattomien ryhmien välille. Nyt näyttäisi vaalipaneelien ja muun kampanjoinnin perusteella siltä, että nämä rintamalinjat halutaan varustaa entistä pysyvämmillä rakenteilla.

Selvennetäänpä nyt hieman käsiteviidakkoa: Edustajistoon on pyrkimässä lähinnä kahdenlaisia ryhmiä, toisten taustalla on jokin valtakunnanpolitiikan puolue enemmän tai vähemmän avoimesti, kun taas toiset ponnistavat ainejärjestömaailmasta jakautuen joko pääaineiden tai tiedekuntien mukaisiin ryhmittymiin. Jos ryhmät eivät ole lukijalle tuttuja, voi muistiaan virkistää Vallattoman kahden vuoden takaisella syväanalyysilla. Myös viime vaalien aikaiseen debattiin sittareiden ja puoluepoliittisten ryhmien välisestä kamppailusta kannattaa tutustua, sillä erityisesti kommentit sukupuolielimineen viihdyttävät paatuneintakin politiikan viihdekäyttäjää.

Kun viimeksi Järjestöjen ääni ampui kovilla ja neuvoi ottamaan pään pois puolueesta, tällä kertaa ”JYYn poliittiset” ovat lähteneet vastahyökkäykseen ja korostavat arvojen esilletuomista sekä niihin sitoutumista. Ja näinhän sen kuuluisi mennä, sitoutuminen puoluepoliittisen listan arvomaailmaan kertoo äänestäjälle, että vaikka juuri se oma ehdokas ei menisi listalta läpi, toinen saman listan ehdokas ajattelee todennäköisesti varsin samalla tavalla monista asioista.

Mutta mutta, todellisuus on tälläkin kertaa tarua ihmeellisempää. Vaalikentillä vastaan on tullut mm. omien sanojensa mukaan “täysin vihreän liikkeen arvoihin sitoutunut” keskustalainen, lisää yritysyhteistyötä halajava jyvivalainen ja kokoomuslainen, joka haluaa lopettaa Jylkkärin paperilehden säästösyistä, vaikka se on mainostuloillaan oikeasti ainoa tuottava osa lehden organisaatioita. Äänestäjän oikeusturvalla ja yhtenäisillä mielipiteillä kampanjoivilta “JYYn poliittisilta” voisi vaatia vähän suurempaa sitoutumista niihin paljon mainostettuihin yhteisiin arvoihin.

Onhan tietysti hyvä, että niilläkin, jotka eivät oikein vielä tiedä, minne politiikan kentällä haluaisivat sijoittua, on mahdollisuus olla mukana opiskelijapolitiikassa, sillä nuoriahan tässä vielä ollaan. Hädin tuskin parikymppisenä ei vielä tarvitsekaan tietää, haluaako olla kokkari vai vassari, eihän Nallekaan tiennyt. Juuri siksi erilaiset järjestölistat ovat tervetullut lisä ylioppilaskuntapolitiikkaan.

Jonkinasteista sitoutumista yhteisiin tavoitteisiin voisi niiltäkin silti vaatia, ei se nyt vaan oikein käy päinsä, että samalla listalla toinen ajaa maksutonta koulutusta ja toinen lukukausimaksuja ulkomaisille opiskelijoilla, kun käytössä on kuitenkin suhteellinen vaalitapa. Jos listalaisilta niitä yhteisiä arvoja löytyy, voisi niitä tuoda selkeämmin esiin, eikä piilotella haalarin taskussa.

Ei kannata kuitenkaan vaipua epätoivoon, sillä äänestämällä voi vaikuttaa ainakin enemmän kuin äänestämättä jättämisellä. Koska tavallisesti vain noin viidesosa opiskelijoista vaivautuu uurnille, on yhdellä äänensä käyttävällä opiskelijalla ikään kuin viiden opiskelijan äänet käytössä. Oman äänensä voi käyttää myös itse.