Pariisin kevät – Jossain on tie ulos (Sony Music)
Suomen virallisen naapurinpojan, Arto Tuunelan lempilapsi on poikinut neljännen pitkäsoittonsa, joka ei ole edellisten veroinen.
Pariisin kevät piristi suomalaista pop-musiikkia yllätyksellisesti, mutta Jossain on tie ulos heittäytyy hyvin taantumukselliseksi. Etenkin ralliraidaksi tarkoitettu Jalokiviä rallatuksineen ”valo loistaa / kutsuu uneen /surun poistaa” menee melko Dingoksi. Muutoin lyyrinen puoli onkin sitä Pariisin kevättä, joka ei puhelee yleisellä tasolla. Pikkuhuopalahdet ja muut konkreettisemmat rallattelut ovat ilmeisesti nähty liian naiiveina.
Levyltä ei erotu singlejä ensilohkaisu Odotuksen lisäksi. Tuntuu, että hyvin moni kappale jää tunnelmoinniksi ja mystisemmän soundin hakemiseksi. Kyllähän se tekee levystä kokonaisemman, mutta etenkin Astronautin ja Meteoriitin nostatukset tuntuvat unohtuneen tai ainakin niiden yritykset jäävät puolittaisiksi. Jepeillä tuntuu jääneen käsijarru päälle levyä tehdessä.
Jossain on tie ulos ei ole aktiivisesti huono albumi. Sen synti on tylsyys, kun kuuntelun jälkeen levyltä ei nouse esille mitä sen sisällä oikeastaan oli. Jossain on tie ulos on kyllä tasainen, mutta se ei ole tässä yhteydessä pelkästään positiivinen ominaisuus. Keskivaiheilta löytyy muutama piristävämpi raita, kuten Seisminen järsitys ja Oveton Ovi, jotka rikkovat muuten mitäänsanomatonta äänimaailmaa.
Huolimatta Artturi Tairan ja Jussi Hietalan läsnäolosta levylle ei ole eksynyt Rubikin kaltaisia kunnianhimoa. Albumi haisee enemmän viime vuonna ilmestyneen Kaikki on satua -pitkäsoiton B-puolelle kuin omalle levylleen. Haiskahtaa pahasti, että studiosta löydettiin tie ulos vähän liiankin nopeasti edellisen tekeleen jälkeen.
Ilkka Penttinen
”Pariisin kevään musiikillinen maisema on jo maalattu kotimaisen musiikin kärkeen, eikä Jossain on tie ulos keksi lisää väritettävää vanhojen pastellisävyjen päälle.”