Höstfestin kakkospäivä tarjosi kävijöilleen perjantaita monipuolisemman kattauksen musiikkia noiserockista minimaalisen elektron kautta aina kulttisuosikin akustiseen uuteen tulemiseen asti.
Lue Höstfestin perjantaitunnelmat täältä.
Mutta ilta on nuori! Yläkerran lavan korkkasi Tulevaisuuden Tusina -äänestyksessä hopeasijan napannut Hopeajärvi, jonka äkkiväärä rock-ilmaisu on kerännyt vertauksia muun muassa sellaisiin suomalaisen rockmusiikin suurmiehiin kuin Kauko Röyhkä ja Tuomari Nurmio. Perjantaina Turun Kivestivaaleilla esiintynyt nelikko ei keikkatahdista näytä väsähtäneen, sillä Ilokiven lavalla soitto kulki ja hiki virtasi nokkamies Teemu Tannerin piiskatessa ryhmää kappaleesta toiseen. Harmillisesti yhtyeen debyyttijulkaisun kappaleista jäi moni kuulematta, joista varsinkin Kuoppa (purasee mun mutsii) -biisiä kovasti yleisön seasta kaipailtiin. Mutta onneksi kyseessä on yhtye, jonka repertuaarista ei huonoa kappaletta taida löytyä. Erityisesti keikan keskivaiheilla kuultu Rakennetaan kaupunki (armottomine virveli-iskuineen) sekä encore-vedot niin sanotusti osuivat ja upposivat.
Tannerin Teemusta Samuli Tanneriin; alakerrassa Clouds ja Tiiu Helinä -tuottajan sooloprojekti World Bank tarjoili elektronisempaa ilmaisua, jota ainakin allekirjoittanut oli jo kaipaillutkin. Tanner on todellinen monitoimimies, jonka edesottamuksia on viimeisen vuoden aikana voinut seurata edellämainittujen tuottajahommien lisäksi esim. avantgarde kokoonpano Tobleronesin ja noiserock yhtye Melmacin riveissä. Mutta mihin genreen miehen sooloprojekti istuu? World Bankin poljennossa on tuulahduksia kokeellisemman laidan hiphopista, mutta hiphopiksi ei tätä musiikkia pysty sanomaan (seurassani ollut hiphop-musiikin suurkuluttaja taisi kaikota paikalta n. puoli kappaletta nähtyään..). Skweeetä? Ei aivan sitäkään. Tannerin materiaali soljuu genrerajoista välittämättä omia teitään – ja hyvä niin. World Bank oli parhaimmillaan parasta, mutta – varsinkin alkukeikasta – kehnoimmillaan hieman vaivaannuttavaa nappulanvääntämistä. Perjantai-illan heräteostoksena hankittu tuplakasetti (törkeä konsepti!) Rare Vintage Love päässee ahkeraan kotikuunteluun.
Yläkerrassa viikonlopun riehakkaimmista (ja iloisimmista) lavanedustan tanhuista vastasi oululainen Death By Snoo Snoo. Yhtyeen musiikki seilaa jossain garagerockin ja Bad Brains-henkisen hardcoren välimaastossa, mutta ilmaisusta puuttuu täysin tyylilajien mukanaan tuoma kukkoilu ja pokkurointi, mikä tekee Death by Snoo Snoosta täysin vastaanpanemattoman tapauksen. Enpä ole yhtä hymyilevää moshpittiä eläessäni nähnyt! Viimeistään yhtyeen versiointi Leila K:n Electric -kappaleesta nosti hymyn useimpien kuulijoiden huulille. Hatunnoston arvoinen suoritus nuorelta mieheltä, joka onnistui tanssimaan oman paitansa kahtia kappaleen aikana.
Hikisistä tunnelmista suuntasin terassilavalle (raikkaamman ilman äärelle) katsastamaan ranskalaisen Lafidkin. Jos kokeellisen elektronisen musiikin hammasta edelleen World Bankin jäljiltä kolotteli, kambodzalais-taustaisen ranskalaismiehen loihtimat äänimaailmat luultavasti kolahtelivat. Itse ainakin huomasin vajoavani transsinomaiseen tilaan noisehtavan minimalistisen elektron soljuessa tajuntaani. Käsittämätön kontrasti saapua oululaisten villahousupunkin jäljiltä viileään ulkoilmaan ja Lafidkin käsittelyyn! Tämä on kaiketi sitä undie-festarin taikaa? Kiinnostava uusi tuttavuus.
Takaisin sisätiloihin ja yläkerran lavan edustalle. Fonal-kiinnitys Olimpia Splendid soittaa hidastempoista ja maalailevaa, sanotaanko nyt vaikka punkkia, mutta (yllätys, yllätys) kokeellisella otteella. Trion keikat ovat olleet allekirjoittaneelle vähän ”joko tai”: kolahtaessaan iskee (ja kovaa), mutta jos ei iske niin sitten ei millään. Hankala yhtye. Höstfestin esitys edusti kategoriaa ”kolahtaa”, etenkin kolmikon seuraksi saapuneen feattaajan ansiosta. Taisi olla ainoa keikka festareilla, josta käytiin keskustelua vielä myöhään yöhön asti – ajatusten herättäminen lienee aivan pätevä ansio keikalle.
Terassilla soittanut Lazards oli nimenä tuttu, mutta trion tuotantoa en ollut aiemmin kuullut. Syntetisaattori, kitara ja karsittu rumpusetti aseinaan kolmikko räimi menemään autotallinkatkuista psykedeliaa ja ihan rehellistä rokkenrolliakin tavalla, joka ei jättänyt paljoa toivomisen varaa. Hyväksyvää nyökkäilyä yleisöstä, joskaan terassin lattialle asetetuille ”kengättömille tanssialueille” ei tainnut festarikansa uskaltautua.
Festivaalien kaunein soitin -kilpailun vei ehdottomasti alakerran lavalla esiintyneen Pekka Kumpulainen & Ystävät -yhtyeen basisti! Täydellinen soitin, kerta kaikkiaan. Kunhan instrumenttikateudestani tokenin, ryhdyin analysoimaan edessäni esiintyvää yhtyettä. Vahvat yhteydet Maailmanpyörä palaa -aikaiseen Tuomari Nurmioon ja ehkä siellä täällä vähän samankaltaista ilmaisua kuin samoilta seuduilta saapuvalla Jaakko Laitinen & Väärä Raha -yhtyeellä. Kumpulaisen raspikurkusta ulos korahtelevat lyriikat koristelevat rosoista bluesia kertomuksilla elämän rosoisilta laidoilta ja jok’ikinen soitin tuntuu päästävän ääniä kauniisti valittaen. Mikko Niskasen melankolista Suomi-kuvaa musikaalisessa muodossa, jos näin sopii sanoa.
Jätän Kumpulaisen (sekä hävyttömän kauniin bassokitaran) taakseni, sillä yläkerran lavalla aloittelisi piakkoin Can Can Heads. Harvakseltan keikkaileva yhtye on ollut koossa jo 90-luvun alkupuolelta lähtien, mutta pysytellyt silti tiukasti suuren yleisön tietoisuuden ulkopuolella. Tämä on äärimmäisen harmillista, koska yhtyeen esiintyminen Höstfesteillä oli todellinen kokemus, jonka jälkeen jäi jopa vähän tyhjä olo. Täydellinen keikka. Täydellistä musiikkia. Voin samantien lopettaa omat soittoharrastukseni, sillä Can Can Heads on ns. hoitanut homman kotiin. Solisti Mikko Lehtosen ulosanti sekä yleinen liikehdintä on arvaamatonta seurattavaa, eikä yhtyettä muutenkaan täysin ennustettavaksi voi sanoa. Käykää katsomassa, jos noiserock kiinnostaa ja joskus vain tilaisuus eteen sattuu. Huhhuh.
On onnellista sattumaa, että täydellisen melurock-elämyksen jälkeen esiintyvä Radiopuhelimet soittaa uuden levynsä johdosta akustisen keikan. Kuulijana/katsojana/kokijana kaikkeni antaneena otan mieluusti vastaan mahdollisuuden istahtaa hetkeksi seinustalle seuraamaan J. A. Mäen ja kumppaneiden esiintymistä. Energisistä (jopa arvaamattomista) esiintymisistään tunnettu, vuodesta 1986 asti vaikuttanut oululaisyhtye toimi yllättävän hyvin akustisesti. Riisuttua ilmaisua ei käytetty kuriositeettinä tai humoristisena tehokeinona (tämän Mäki on säästänyt sivuprojektilleen Ei Mikko Alatalolle), vaan kappaleisiin ja akustisiin sovituksiin on paneuduttu pieteetillä. Eikä sähköisten soittimien hylkääminen tarkoita Radiopuhelimien tapauksessa hissuttelua tai hempeilyä; kappaleet käytiin läpi samalla kiihkolla, josta Radiopuhelimet neljännesvuosisataisen uransa aikana on tullut tutuksi. Hieno päätös festivaaleille.
Kaiken kaikkiaan Höstfest 2013 oli hengästyttävä kokemus – marginaalimusiikin juhlaa, kontrastia kontrastin perään, hämmentyneitä naamoja yleisössä, kovaa spekulaatiota vessajonoissa ja tupakkapaikoilla, kollektiivista hurmosta lavan edustoilla. Kiitos Radio Hearille tästä.