Olen asunut Jyväskylässä vasta vuoden, mutta tällä hetkellä en haluaisi lähteä täältä koskaan pois. Tämä on minun rakkaudentunnustukseni Jyväskylälle.
Juna-asemalta se usein lähtee. Se lähtee valkovihreistä luotitykeistä, massiivisesta punaruskeasta tönöstä ja Kalpiksen herkkujonosta. Tutun tuntemattoman naisen kuulutusäänistä
ja Matkakeskuksen tuoksusta. Ritilän yli vyöryvästä matkalaukusta ja ensimmäisistä liikennevaloista. Jännityksestä.
Jyväskylä-elämä.
Minäkin lähdin juna-asemalta. Lähdin kartan kanssa metsästämään kotiin, joka ei ollut vielä kotia nähnytkään. Ei se mitään, en minäkään häntä. Kuljin Kauppakadun väärästä päästä oikeaan ja tömäytin matkalaukun tyhjän asunnon sisäpuolelle. Ikkunasta näkyi Pommi-baarin takaovi ja etupihalta strippibaari.
Yliopisto tuntui alussa vieraalta ja pelottavalta paikalta. Instituutiolta. Tieteen keskus ei ollutkaan sama asia kuin tiedekeskus Heureka. Aakkosten muotoiset rakennukset ahdistivat, sekoittivat ja saivat kaipaamaan vanhaan. Vanha se oli onneksi yliopistokin, ainakin rakennusten kunnosta päätellen. Akateemisen tuoksun sijaan luentosalissa tuoksuikin rehellinen home. Silti kiinnosti. Sininen hökötys kirjaston edessä, ihmeellisen paljon kivetystä ja puita keskellä kaupunkia. Siltoja yhdistämässä kampuksen eri osia ja erilaisia ihmisiä.
Ensimmäiseksi opin sanan akateeminen vapaus. Kaiken uuden keskellä pilkoin sanan kahtia, unohdin akateemisen ja otin vapauden. Kielsin kiellot ja elin. Alkoholin käyttö julkisella paikalla on rikos, suihkulähteessä ei saa peseytyä. Krapulassa luennolle saapuminen ei ole suvaittavaa.
Toistan: kielsin kiellot ja elin.
Sydäntalvella kävelin viimoissani aina venäjän tunnille Rantaraittia pitkin. Se karaisi ja opetti. Puoli kahdeksalta aamulla tammikuussa maailma ja Jyväskylä näyttivät kovin erilaiselta. Kauniimmalta, itse asiassa. Yliopistolle hiihtävät hiihtäjät hihityttävät ja Agoran sokaisevat valot saivat jäätyneet poskipäät kääntymään hymyyn.
Tuntui hyvältä.
Keväällä menin samaiselle potjotustunnille Kirkkopuiston läpi. Aurinko paistoi. Välillä oli aivan pakko heittää Converset kivetykselle ja kokeilla aamunkosteaa nurmikkoa jalkapohjissa. Märkä multa muistuttaa mututuntumalla mämmiä. Kutitti pohjan lisäksi sielua.
Tuntui hyvältä.
Kaupunki ja Kauppakatu. Yöllä pelottomalla tavalla pelottava. Missään muualla en ole uskaltanut juosta yksin viiden aikaan aamulla ilman kenkiä tahmaisen Kirkkopuiston kujaa pitkin nukahdettuani tuntemattoman ihmisen sohvalle. Missään muualla en myöskään ole yrittänyt kiivetä ylöspäin kymmeniäkymmeniäkymmeniä portaita kyseenalaisessa kunnossa.
Niin, ne portaat. Asia ja käsite itsessään. Verta, hikeä ja kyyneleitä. Jyväskylässä on yksi paikka, johon kaikki nämä kolme sanaa voi yhdistää ja kiinnittää. Kolme kovaa kerrostumaa, joissa joskus ja usein yksikin askel on liikaa.
Ne ovat Harjun portaat. Niitä pitkin olen vimponut veren maku suussa liikuntainnoissani, niitä pitkin olen hikoiluttanut itseäni humalluttava urheilujuoma kädessäni. Vapaaehtoisesti niitä pitkin olen taistellut tietäni ylöspäin sunnuntaimaanantaiaamuna kello neljä tullakseni tunnin päästä takaisin kun maanantaiaamun jatkot ei olleetkaan niin hyvä juttu.
Mutta kun sinne huipulle lopulta pääsen, tiedän ja tunnen itseni voittajaksi. Selvisin tästäkin. Ei ole asiaa, josta en selviäisi.
Paitsi ehkä seuraavana aamuna.
Jakautunut Jyväskylä. Ensin on Harju, sitten moottoritie, sitten järvi. Ja sitten on ylä- ja alakaupunki. Kukaan ei tiedä mistä mikäkin alkaa, mihin mikäkin loppuu ja mihin mitäkin kuuluu. Yläkaupungilta alakaupungille on ikäpolvien matka, henkisesti ainakin. Alakaupunki on kaupallisuuden keskittymä ja yläkaupunki taiteellisuuden tyyssija. Joskus olen miettinyt, valuuko älykkyys yliopistolta ja yläkaupungilta alaspäin kohti Kompassia. Ehkä se Kirkkopuiston kadun tahmaisuus onkin järkeä, fiksuutta, ajatuksia.
Minä taistelen välikaupungilla. Asun alhaalla ja elän ylhäällä. Kierrän mielelläni Sohwit, Vakkarit ja Ilokivet, mutta alakaupungin auvosta minua ei saa mihinkään. Ei, vaikka bussit olisivatkin kilpailukykyisissä hinnoissa ja ikkunasta näkisin Yläkaupungin Yön tapahtumatarjonnan. Ei, vaikka yliopistolle kehtaisi vapaapäivänäkin könytä syömään ja Kortepohjaan olisi niin paljon lyhyempi matka.
Ja sitä paitsi jakautunut on hyvä. Saa parhaat kaikesta, kakut kermasta.
Kuljin tämän avojalkaisen matkani ystävän kanssa. Laura aloitti opinnot kanssani samaan aikaan vuosi sitten, ja tuntui oikealta kävellä tämä matka juuri hänen kanssaan. Vuosi sitten puhuimme pikkufukseina pikkuhirpakoista, nyt isoina kakkosvuotisina kaksioista ja parisuhteista. Edelleenkään mistään mitään ymmärtämättä.
Vielä enemmän kuin Jyväskylää paikkana, minä rakastankin sen ihmisiä. Sitä kun Kauppakadulla kävelee vastaan tuntemattomia tuttuja ihmisiä. Sitä kun Vakiopaineessa näkee illasta toiseen liikaa samoja naamoja, sitä kun voi aina pyytää ystävän kylään tai kutsua itsensä jonnekin kahville. Ihmisiin kiteytyy Jyväskylän ihanuus.
Äitini tapasi aikoinaan sanoa, että tee mitä teet, kunhan olet onnellinen. Kunhan et kadu mitään tai tee mitään kaduttavaa.
En ole katunut päivääkään Jyväskylän valintaani. Täällä todennäköisesti vietän elämäni parhaimmat vuodet, niin kuin kymmenet- ja sadat tuhannet opiskelijat minua ennenkin.
Täällä elän. Onnellisena.
Suvi-Tuulia Nykänen
Matka Jyväskylään tehtiin paljain jaloin. Lue siitä enemmän täältä.
