Rock the Beach –festivaali järjestettiin Hietaniemen uimarannalla Helsingissä kesäkuun viimeisenä viikonloppuna. Festivaali oli saanut alkunsa kun saksalainen Rammstein oli ilmaissut halunsa esiintyä Suomessa kesän aikana, ja 29.6 oli sopinut heille parhaiten. Hiukan myöhemmin järjestäjät olivat saaneet tiedon että Green Day olisi ollut valmis esiintymään Suomessa saman viikon keskiviikkona. Näiden kahden keikan ylle rakennettiin lopulta kokonainen rockfestivaali jonka esiintyjälistalle vetää vertojaan Suomessa ainoastaan Flow’n hipsterikekkerit.
Saavuimme Hietaniemeen hyvissä ajoin vaikka pieni virhearvio lehdistön sisäänkäynnin sijainnista hiukan meitä viivästyttikin. Saatuamme lehdistöpassit pääsimme festivaalialueen sisäpuolelle, jossa vähäpukeiset tyttöset toivottelivat espanjaksi meidät tervetulleiksi rannalle. Nämä tyttöset ilmeisesti oli hankittu piristämään VIP –lippupaketin ostaneita.
VIP –lipun ostaneita hemmoteltiin oman sisäänkäynnin lisäksi lähinnä omilla VIP –tiloilla, omilla huusseilla ja herkullisella grillimenulla. Jos asiaa järjellä ajattelee, niin ainoa merkittävä ero tavalliseen festivaalikansaan oli tuo grillimenu. Vessoja kun löytyi tavalliselle festivaalikansallekin ja olut oli kaikille samanhintaista. Eli toisin sanoen VIP –kansa sai maksaa ruokailustaan ja siitä että tunsivat itsensä tärkeiksi henkilöiksi 350 euroa normaalia festivaaliyleisöä enemmän. Kuten vanha kansa sanoo, eihän se ole tyhmä kuka pyytää, vaan se kuka maksaa. Itse en ole koskaan ymmärtänyt kuka viitsii lähteä festivaaleille elvistelemään ja leikkimään tärkeää ihmistä. Toisaalta, tämä taitaa olla vain yksi oire lisää 80 –luvulla alkaneesta keskiluokan noususta. Nykyään ainoa ero jupin ja juntin välillä taitaakin olla tuo pari kirjainta.
Joka tapauksessa, me olimme paikalla musiikin takia, ja tietysti arvioimassa uutta festivaalia. Ensimmäinen bändi joka kohdallemme sattui, oli pikkulavalla esiintynyt Pää kii. Bändistä kirjoitinkin jo jonkin verran Provinssirock –tekstissäni, mutta tällä kerralla huomattavasti aikaisempi esiintymisaika vaikutti jonkin verran bändiin, yleisöön ja yleiseen meininkiin. Hietaniemen kylpiessä helteessä juhlakansa oli ehkä hiukan liian rennoissa fiiliksissä kuuntelemaan vihaista suomipunkkia. Toisaalta aikaisempi esiintymisaika vaikutti myös siihen, että laulaja Teemu Bergman tuntui tavallista esiintymiskuntoisemmalta.
Kokonaisuudessa bändin esitys jäi sittenkin hiukan valjuksi, vaikka entinen Teharimies Otto Grundström kävikin piristämässä lavalla tunnelmaa parin biisin ajan. Paljon pelasti myös encorena soitetut Misfits ja The Stooges –coverit Some Kinda Hate ja I Wanna Be Your Dog. On kuitenkin edelleen ihmeteltävä Teemu Bergmanin kykyä tehdä jatkuvasti toinen toistaan huikeampia punkrockbiisejä, etenkin jos hän on jatkuvasti samassa kunnossa kuin useimmiten esiintyessään. Hieno mies.
Kun Pää kii päätti settinsä, oli meidän aika rientää päälavalle, missä keikkaansa aloitteli The Gaslight Anthem. Mainittakoon muuten tässä että ko. yhtyeen suurena fanina en ole täysin jäävi arvioimaan bändin keikkaa. Oli kuitenkin upea tunne nähdä Brian Fallon ja kumppanit jälleen Suomessa ja kuulla tukku suosikkikappaleitaan livenä. Mutta mutta, kaikkiaan keikasta jäi liian valju olo.
Olin nähnyt The Gaslight Anthemin livenä vuosi takaperin Provinssissa, ja molemmilla kerroilla on tuntunut siltä etteivät pojat ole antaneet parastaan. Roc the Beachissakin suoritus oli perushyvä, mutta aivan liian rutiininomainen. Hommasta puuttui se musiikillinen intohimo jota bändeiltä peräänkuulutin jo edellisessä blogipäivityksessäni. Intohimon lisäksi soundi puuroutui aivan liian usein, aivan kuin bändin pojat eivät osaisi soittaa kunnolla yhteen, mikä tuntuu käsittämättömältä tuon kokoluokan bändille. Toisaalta tämä saattoi johtua myös surkeasta miksauksestakin, joka aika ajoin häiritsi myös Green Dayn keikkaa myöhemmin illalla.
Tekisi mieleni sanoa että The Gaslight Anthem on loistava sekä levyllä että livenä, mutta valitettavasti en toistaiseksi voi. Ehkä pystyn korjaamaan käsitystäni sitten kun näen bändin jollakin hämyisellä klubikeikalla. Sitä odotellessa.
The Gaslight Anthemin jälkeen toisella suurista lavoista olisi soittanut Billy Talent. Olen nähnyt tämän kaikilla mittareilla keskinkertaisen kanadalaispoppoon ennenkin, enkä ollut vielä valmis antamaan pojille uutta mahdollisuutta, joten siirryin takaisin pienelle lavalle tarkastamaan kuulemma kovassa nosteessa olevan Hacktivistin.
Brittiläisen Hacktivistin musiikki koostuu metallin ja räpin yhdistelmästä. On totta että uutta musiikkia ja uusia musiikkityylejä on mukava etsiä, ja välillä eteen sattuu putoamaan ahaa –elämyksen aiheuttavia helmiä, jotka saavat miettimään: ”miksi tätä ei ole ennen tehty?” Hacktivistin kohdalla ei tosin ollut pelkoa että tällaisia tunteita olisi päässyt syntymään.
Aika ajoin bändi kuulosti 90 –luvun pomppumetallilta joka ei muodissa ollessaankaan ollut mikään tajuntoja räjäyttävä musiikkityyli. Lopun aikaa tuntui että kyseessä oli Slipknotin mielenvikainen äpäräveli jota oli kasvatettu kellarissa koska se oli niin vitun ruma ja hirveän kuuloinen.
Queens of the Stone Agea tuli seurattua parin biisin ajan, mutta koska suuremmat musiikkimediat varmasti sanovat tästäkin kaiken sanomisen arvoisen, saatoimme hyvillä mielin siirtyä takaisin pienimmälle lavalle jossa odotti päivän suurin positiivisin yllätys. Britannian media oli rummuttanut Palma Violetsia niin paljon että olihan tuo uusin indiemessias pakko tsekata.
Olin odottanut sellaista perus indierockia missä laihat nuoret pojat tuijottivat kalliita lenkkareitaan keskittyessään näyttämään mahdollisimman cooleilta soittaessaan keskinkertaista poppia. Hämmästykseni olikin suuri kun havaitsin Palma Violetsin riehuvan lavalla selvästi soittamisesta nauttien ja tartuttavan tämän meiningin myös harmittavan vähälukuiseen yleisöön. Paikalla oli nimittäin vain kourallinen ihmisiä. Tämä oli mielestäni vähintäänkin outoa. Olimmehan hipstereiden kotikentällä Helsingissä, ja olin varma että näin kehuttu uusi bändi olisi aiheuttanut kansanvaelluksen Kalliosta Hietaniemeen. Sain kuitenkin nähdä olleen väärässä. Ehkä hipsterit olivat kuunnelleet tätä bändiä ennen kuin siitä tuli cool, tai sitten he kaikki olivat jo valmistautumassa Flow festivaaliin– tuohon jokaisen itseään kunnioittavan hipsterin selkääntaputtelujuhlaan.
Joka tapauksessa, Palma Violets oli hämmentävän hyvä ja energinen liveakti. Ei haitannut vaikka ei osannut hoilata biisejä ulkoa, meininkiin pääsi helposti mukaan muutenkin. Kaiken huipensi eeppinen encore jonka aikana bändin rumpali(?) innostui muunmuassa tekemään juoksulenkin yleisön keskellä aiheuttaen ylimääräisiä sydämenlyöntejä järjestyksenvalvojille.
Jos itse olinkin tullut katsomaan ensisijaisesti The Gaslight Anthemia, niin yli puolet festivaaliyleisöstä oli takuulla paikalla vain ja ainoastaan illan viimeisen bändin takia. Niin paljon liikkeellä oli nuoria emo-tyttöjä Green Day –paidoissaan. Odotettavissa oli täysimittainen yli kahden tunnin keikka, ja täysimittaisen keikan nämä fanitytöt ja –pojat myös saivat Hietsun kauniissa kesäillassa.
Billie Joe Armstrong, Mike Dirnt, Tré Cool ja lisäkitaristit soittivat pitkän listan hittejä kovalla ammattitaidolla, mutta pitkä matka on kuljettu Green Dayn alkuaikojen punkista nykyiseen stadionrockiin. Bändissä ei ollut tänäänkään mitään vikaa, ja hittejä kuunteli mielellään, mutta hiukan jäi vaivaamaan Billie Joen jatkuva yleisön kosiskelu ja etenkin yhteislauluhuudatukset. On oikein hieno tapa tämänkokoluokan bändillä ottaa faneja lavalle laulamaan tai soittamaan yhtyeen kanssa, mutta olin luullut Green Dayn olevan hieman uskottavampi bändi siinä mielessä, ettei heidän olisi tarvinnut nuoleskella yleisöä jatkuvasti, vaan antaa musiikin hoitaa homman. Itse musiikki kuitenkin toimi hyvin, ja sitä kuuli riittävästi. Keikka oli itse asiassa lähellä erinomaista kun osasi suodattaa siitä kaiken ylimääräisen pois ja keskittyä itse asiaan.
Torstaina koko festivaali veti henkeä, mutta perjantaina jatkettiin. Itse kuitenkaan en päässyt tuolloin paikalle, mutta en jaksanut suuremmin harmitella asiaa. Esiintyjälista Thirty Seconds to Marseineen olikin viikon selvästi heikoin. Olen aina tykännyt Jared Letosta valkokankaalla, mutta lavalla häntä en ole oikein koskaan jaksanut.
Launtaina olisin mielelläni hankkiutunut festivaalialueelle hyvissä ajoin jotta olisin voinut tsekata esimerkiksi Paramoren muodollisesti pätevän Hayley Williamsin. Tiettyjen syiden takia pääsimme takaisin Hietsuun kuitenkin vasta myöhään illalla, juuri ajoissa näkemään illan viimeisen bändin, Rammsteinin. Olin nähnyt Saksan pojat pari kertaa aiemminkin, eikä tämänkertainen keikka antanut allekirjoittaneelle oikeastaan mitään uutta. Tulishow oli jälleen kerran upea ja biisit soitettiin läpi saksalaisella täsmällisyydellä. Yleisö kuitenkin tykkäsi, ja onhan Rammsteinin esiintymisessä jotain niin ihanan överiä että kyllä sitä ihan mielellään katselee vaikka ei tämäntyylisen musiikin ystävä olisikaan, ja etenkin jos sattuu olemaan.
Vaikka oma Rock the Beachini hiukan torsoksi jäikin, niin kaikkiaan festareista jäi varovaisen positiivinen kuva. Yleensä suhtaudun melko suurella varauksella uusiin festivaaleihin koska Suomen festarikalenteri pullistelee jo nyt ylitarjonnasta. Kuitenkin Rock the Beachin järjestelyt oli hoidettu erittäin toimivasti, bändikattaus oli todella kova ja oluen hintakin (6€) maltillinen ottaen huomioon sen, että nyt oltiin Helsingissä. Jonoja ei suuremmin ollut ja säätkin sattuivat suosimaan. Hietsu on todella upea paikka festivaalien järjestämiseen, mutta itse ainakin tunsin pienen piston sydämessä ajatellessani vieressä olevaa Hietaniemen hautausmaata ja kaikkia siellä levyttäviä. Ehkä yleisen säädyllisyyden ja hautarauhan vuoksi Rock the Beachkin voisi tulempina vuosina etsiä tilat jostain muualta, jos tapahtumaan enää järjestetään. Festivaali kuitenkin ylitti yleisötavoitteensa ja viikon aikana Hietsussa juhli 51 000 henkeä, joten pidän todennäköisenä sitä, että Rock the Beach tulee tulevaisuudessakin haastamaan perinteisempiä suomalaisia festivaaleja, ja mikäs on haastellessa näin toimivilla järjestelyillä ja laadukkaalla esiintyjäkaartilla.
Kuvat: Anni Kilpeläinen