Seinäjoella järjestettävää Provinssirockia juhlittiin tänä vuonna jo 35. kerran. Esiintyjäkattaus käsitti nipun kovia kotimaisia, lisättynä muutamilla mielenkiintoisilla ulkomaan vahvistuksilla, sekä Suomessa jo moneen kertaan nähdyillä, ei enää niin mielenkiintoisilla nimillä. Viikonlopun yleisömäärä 42 000 henkeä oli katastrofaalisen heikko, ja herätti paljon kysymyksiä miten näin on päässyt käymään, ja etenkin sen, miltä näyttää Provinssirockin tulevaisuus.

 

Perjantai

 

Provinssirockin perjantai korkattiin nousevilla kotimaisilla nimillä kuten French Films, Pearly Gates ja Hexvessel, mutta oma mielenkiintoni kohdistui Saarilavalla soittaneeseen Bastilleen. Bastillen keikka muistutti minua ajoista jolloin Provinssirock oli vielä ollut eteenpäin pyrkivä rockfestivaali, jolla oli taito vainuta ja hankkia Törnävälle vahvassa nosteessa olevia ulkomaalaisia nimiä.

Tämän vuoden maaliskuussa esikoisalbuminsa julkaissut Bastille keräsi Saarilavan eteen ihan mukiinmenevän yleisömäärän kuuntelemaan omaa indiepoppistaan, joka kuulosti yllättävän samalta kuin yksi vuoden kohutuimmista yhtyeistä, Fun. Britannian pojat vetivät melko energisen keikan tihkusateen hiukan haitatessa keikan seuraamista, mutta keikkaa katsellessa bändistä jäi kuitenkin hiukan etäinen kuva. Varmaa on kuitenkin, että jos Bastille säilyttää nykyisen tyylinsä, eikä bändin biisientekokone hyydy, tulee yhtye tulevina vuosina nousemaan nykyistä huomattavasti suurempaan suosioon.

Iltayhdeksältä Provinssin päälavan otti haltuunsa PMMP, mutta koska muut mediat takuulla sanovat kaiken sanottavissa olevan jäähyväiskiertueella olevasta bändistä, saatoin hyvillä mielin siirtyä Rumbateltan lähettyville, missä Pää kii näytti minkä takia he ovat niin nopeasti nousseet sekä kriitikoiden, että suuren yleisön suosikeiksi. Bändin nokkamies Teemu Bergman ei ehkä ole jokaisen äidin unelmavävy, mutta Bergman bändeineen on nostanut suomipunkin unohduksen yöstä takaisin ihmisten huulille. Pää kii esiintyi myös Provinssissa uskomattoman energisesti ja aidosti, vailla yrityksiä miellyttää yleisöä. Pää kii on lyhyen olemassaolonsa aikana päässyt lähelle punkin syvintä olemusta.

Pää kii antoi kuitenkin vasta esimakua punkista, sillä seuraavana Saarilavalle nousivat punk-konkarit yhdysvalloista. Bad Religion on käynyt Suomessa useamminkin, mutta itse en ollut nähnyt yhtyettä koskaan aiemmin livenä. Punkin vanhat herrat pursuivat lavalla energiaa, ja vaikka esiintyminen ei juuri vaaran tunteita tarjonnut, oli mukava katsella vanhan liiton punkkareita joista oli myöhemmin kasvanut rikkaita muusikoita, jotka kuitenkin jatkoivat tarjota asenteellisen ja viihdyttävän shown. Olin iloinen siitä, että olin onnistunut näkemään Bad Religionin livenä. Etenkin jos huhut pitävät paikkaansa, ja bändi olisi todellakin lopettelemassa tämän vuoden jälkeen.

Perjantai-illan pääesiintyjä oli Blur, jonka edellisestä albumista oli vierähtänyt jo kymmenen vuotta. Yhtyeen keulahahmo Damon Albarn oli kuitenkin pysytellyt aktiivisena muiden musiikkiprojektien, mm. Gorillazin parissa Blurin ollessa telakalla. Albarnin kiireet ovat ilmeisesti osittain vaikuttaneet myös siihen, ettei Blurilta ole juuri ilmestynyt uutta materiaalia viime vuosina, mutta vanhat hitit tuntuvat kelpaavan yleisölle edelleen erittäin hyvin.

Blurin keikka oli hyvä tapa päättää Provinssirockin perjantai yhtyeen tarjoillessa sylin täydeltä hittejä, kuten Country House, tai keikan päättänyt Song 2. Yksi suurnimi ei valitettavasti tehnyt kesää Seinäjoelle, ja seuraavien päivien esiintyjäkattaus olikin varsin karua luettavaa.

Lauantai

 

Provinssirockin lauantain suurimpiin nimiin kuuluivat Danzig ja The Sounds, eikä ollutkaan mikään ihme että lauantain kävijäluvut jäivät kuudentoistatuhannen tienoille. Lauantai oli kuitenkin Provinssin yleisörikkain päivä.

Rehellisyyden nimissä on sanottava, että lauantain esiintyjistä yksikään ei juurikaan herättänyt allekirjoittaneen mielenkiintoa, mutta voiko tästä syyttääkään jos päälavan kaksi ensimmäistä nimeä ovat hengetöntä machoilua esittävä Cheek ja yli 20 vuotta sitten väsynyt, junttiutta ylistävä Popeda.

Danzigin keikka oli hyvin kaksitahoinen. Itse Glenn Danzig ei juurikaan vakuuttanut. Tuntui että mies oli vain varjo entisestään, mutta paljon pelasti lavalla vieraillut entinen Misfits –kitaristi Doyle Wolfgang von Frankenstein.

Lauantain viimeinen bändi päälavalla oli ruotsalainen The Sounds. Maja Ivarsson otti yleisönsä taidokkaasti, ja bändi oli tutun energinen. The Soundsin esiintymisessä ei todellakaan ollut mitään vikaa, mutta bändi on viime vuosien aikana nähty Suomessa jo niin useasti, että kaikesta hyvyydestään huolimatta itselläni oli hiukan hankaluuksia pitää mielenkiintoa yllä keikan alusta loppuun. Valitettava tosiasia on tietysti sekin, että The Soundsin ei pitäisi missään nimessä olla Provinssirockin kokoisen festivaalin lauantain pääesiintyjä, mutta artistikilvassa Provinssirock joutui tyytymään tänä vuonna b-sarjan tuotteisiin.

Illan päätteeksi kävin vilkuilemassa pienessä teltassa vielä Punkjunaa, joka on edelleen melko miellyttävä konsepti. Terveet kädet on aina näkemisen arvoinen, mutta tällä kertaa junan kovimmasta vedosta vastasi Kivesveto Go Go. Punkjunassa harmittaa lähinnä bändien lyhyet esiintymisajat. Jokaisen bändin kohdalla tuntui siltä, että juuri kun meno alkoi olla lavalla parhaimmillaan, niin bändi työnnettiin ulos lavalta ja seuraava sisään. Turhan katkonaista menoa.

 

Sunnuntai

 

Sunnuntaina päälavan miehittivät peräjälkeen kaksi suomirockin veteraania. Ensin lavalle asteli Ismo Alanko uuden bändinsä kanssa. Keväällä julkaistu Maailmanlopun sushibaari oli noussut kriitikoiden – ja myös allekirjoittaneen suosioon. Alanko oli jättänyt taiteellisemman Teholla ­–duon tauolle ja palannut lähemmäksi perinteistä rokkia.

Alangon uusi bändi soitti taidokkaasti, ja uudet biisit sopivat saumattomasti vanhojen hittien sekaan. Ainoa asia mikä keikkaa vaivasi, oli vähäinen yleisömäärä, joka ei saanut aikaiseksi edes kunnon encoretaputuksia, mikä aiheuttikin hiukan vaivaannuttavan tilanteen josta Alanko kuitenkin selvisi ammattimaisesti.

Alangon tavoin myös J. Karjalainen oli palannut enemmän tai vähemmän juurilleen. Lännen-Jukka –alter-ego oli nyt unohdettu, ja Karjalainen oli palannut radioaalloille väkevällä Mennyt mies –singlellä ja vähintään yhtä väkevällä Et ole yksin –albumillaan.

Alanko ja Karjalainen vetivät hyvin samantyyliset keikat, jotka olivat kuitenkin keskenään täysin erilaisia. Ismo Alanko osasi rockkukkoilla ja saada yleisöä syttymään, kun J. Karjalaisen hiukan pehmeämpi ja kotikutoisempi esitys vangitsi puoleensa aivan yhä hyvin. Molempien artistien näkeminen oli hiukan kuin olisi tavannut vanhan ystävän pitkän ajan jälkeen. Vaihtanut hiukan tuoreita kuulumisia ja muistellut sen jälkeen vanhoja hyviä aikoja.

Jotain aivan muuta tarjosi viideltä saarilavalle astellut Pertti Kurikan nimipäivät. En ollut koskaan aikaisemmin onnistunut näkemään bändiä livenä, mutta nyt tuli korjattua sekin puute. Bändi oli vetänyt lavan eteen huomattavan suuren yleisömeren, ottaen huomioon sunnuntainen(kin) yleisökato. Sen minkä taidossa häviää, saa helposti korvattua innolla, intohimolla ja välittömyydellä. Pertti Kurikan nimipäivät vetivät yhden viikonlopun kovimmista keikoista, ja monien ”rocktaiteilijoiden” tulisi ottaa heistä mallia ja muistella aikoja kun musiikkia soitettiin soittamisen ilosta, eikä väkiäisesti rahan, pillun tai maineen takia.

Nimipäivien jälkeen ehdin käydä suuressa teltassa vilkaisemassa Turbonegron persehuumoria, tämä bändi tarjosikin toisen oivan näkökulman niin sanottuun rocktähteyteen. Turbonegro ei ole oikeastaan koskaan piitannut normeista, ja siitä miten asioita kuuluisi tehdä, vaan on uskollisesti seurannut omaa, täysin överiksi vedettyä linjaansa. Vaikka meuhkaaminen ja ylilyönnit ovatkin vähentyneet villeimmistä vuosista, oli Turbonegron lavashowta ilo seurata.

Suomalaisten rockveteraanien jälkeen päälavan otti haltuunsa elokuussa kolmannen albuminsa julkaiseva White Lies. Laajan post-punk –käsitteen alle työnnetty yhtye soitti varsin mukavan keikan, vaikka tihkusade ja vähäinen yleisömäärä yrittivätkin kovasti tunnelmaa pilata. Solisti Harry McVeigh vaikutti lavalla kuitenkin hämmästyttävän hyväntuuliselta, ja ajoittain se tarttui jopa yleisöönkin.

Jos aiemmin harmittelin vähäistä yleisömäärää, niin Glasvegasin keikalla nähtiinkin viikonlopun todellinen pohjanoteeraus. Kymmenentuhatta henkeä vetävään isoon telttaan oli kerääntynyt noin kolmesataa kuulijaa seuraaman tätä Glasgow’n helmen esitystä. Onneksi bändin jäsenet olivat ammattilaisia ja vetivät komean shown niille harvoille, ketä nyt sattui viikonlopun ehkä paras bändi kiinnostamaan. Jos sunnuntaina paikalla oli noin 12 000 ihmistä, täytyy kyllä ihmetellä missä he kaikki piileskelivät Glasvegasin keikan aikana. Ehkä osa oli henkisesti valmistautumassa In Flamesiin ja loput olivat katsomassa kuulemma todella kovan keikan vetänyttä Downia. Oli niin tai näin, on kuitenkin synti ja häpeä ettei suomalainen festivaalikansa osaa arvostaa laadukasta musiikkia. Ehkä Glasvegas kuitenkin oli sunnuntaina hiukan yksin indierockinsa kanssa. Downille taustatukea sunnuntaina kuitenkin antoivat Turbonegro, In Flames sekä Converge. Ja loppuun on vielä sanottava, että jos Jylkkäri olisi saanut Provinssirockilta passin myös kuvaajalle, olisi paikalla ollut edes yksi ihminen enemmän, ja tämäkin blogiteksti olisi ollut huomattavasti visuaalisempi. Ehkä se yksi ihminen ei olisi suurta lisävahinkoa onnistunut aikaan saamaan.

Glasvegas

Jälkipuintia: mikä meni vikaan?

 

Provinssirock teki tappiota toisen kerran putkeen. Vuoden 2012 oli kaltaiselleni provinssikävijälle melkoinen järkytys puolityhjine leirintäalueineen ja ruuhkattomine portteineen, mutta tänä vuonna laitettiin vielä paljon paremmaksi. Syitä väkimäärien sukellukselle on varmasti monia, mutta tärkeämpää on mielestäni miettiä sitä, miten tästä lähdetään uuteen nousuun.

Provinssirock on ollut perinteinen festivaalikesän aloittaja, ja on ihan normaalia, etteivät helteet helli pohjanmaata vielä kesäkuun puolessa välissä. Tänäkin vuonna etukäteen ennustettiin runsaita sateita, mikä saattoi osaltaan vaikuttaa ihmisten poisjäämiseen. Tärkein syy kuitenkin varmasti on amatöörimaisen surkea esiintyjälista, mikä menee täysin järjestävän tahon omaan piikkiin.

Eri medioissa on annettu heikoille esiintyjille selitykseksi milloin sitä ettei Euroopassa ole samaan aikaan järejestettäviä festivaaleja joiden kanssa voisi tehdä yhteistyötä. Toisaalta taas on selitetty että Euroopan isot festivaalit vievät kaikki esiintyjät eikä heidän kanssaan pystytä kilpailemaan. Oli niin tai näin, nyt on lopetettava kaikenlaiset selittelyt, käärittävä hihat ja alettava hommiin vielä kun Provinssirock on olemassa. Tämän tosiasian onkin myös järjestävä taho ilmeisesti tiedostanut, ja antanut jo julkisuuteenkin tiedotteen että muutoksia tullaan tekemään.

Yksi paljon puhuttu muutosehdotus on ollut päivämäärän vaihtaminen. Tässä on hankaluutena se, että nykyään Suomen kesän festivaalikalenteri tuntuu olevan tupaten täynnä mitä erilaisempia kyläjuhlia ja kissanristiäisiä, ja Provinssin paikka on siin mielessä ollut melko hyvä. Vanhojen festivaalien kuten Ruisrockin tai Ilosaaren apajille ei kannata alkaa tunkemaan, mutta yhtenä vaihtoehtona mielessäni kävi kesäkuun viimeinen viikonloppu. Jos Provinssi pyrkii yhteistyöhon eurooppalaisten festivaalien kanssa, niin sinä viikonloppuna järjestetään sekä Roskilde, että Glastonbury, joten tuolloin olisi takuulla tarjolla huippuluokan nimiä.

Toinen mietinnän aiheena ollut vaihtoehto on toiminnan pienentäminen, ja kotimaisiin esiintyjiin panostaminen. Tämä on mielestäni ehdottomasti väärä tie. Kuten aiemmin mainitsin, Suomesta löytyy aivan riittävästi erilaisia kyläjuhlia joissa esiintyy yhä uudelleen ja uudelleen samat vanhat naamat. Jopa Seinäjoelta löytyy jo yksi tällainen festivaali, nimittäin Vauhtiajot, joka kerää Seinäjoelle joka vuosi Suomen väsyneimmät bändit kuten Yön ja Klamydian. Mielestäni tällainen tie johtaisi Provinssin hitaaseen näivettymiseen ja lopulta kuolemaan.

Kaukana takana ovat ne ajat, jolloin Provinssi oli tunnettu ennakkoluulottomista artistihauista ja nousevien kykyjen bongaamisesta. Maailma on kuitenkin muuttunut, ja Provinssi ei ole onnistunut pysymään mukana tässä muutoksessa. Koko organisaatio kaipaisikin suursiivousta, ja talliin pitäisi ottaa uusia nuoria kykyjä jotka pystyisivät näkemään sen, millainen artistikenttä on 2010 –luvulla. On aivan turha selitellä yhtään mitään siitä, miten Provinssi ei saa haalittua esiintyjiä jos esimerkiksi Rock the Beach pystyy hankkimaan samana vuonna todella kovan artistikatraan, ja Ruisrock ja Ilosaarirock tekevät vuodesta toiseen plusmerkkisiä tuloksia.

Provinssin tulisikin tulevaisuudessa kyetä luomaan nahkansa uudelleen. Lopettaa selittely, ryhtyä töihin ja selvittää mitä muualla Suomessa tehdään paremmin. Toki esimerkiksi Helsingissä järjestettävällä Rock the Beachilla on vahvuutenaan aivan eri planeetalta oleva yleisöpotentiaali, mutta Provinssilla on muita vahvuuksia joita sen pitäisi pystyä käyttämään hyödyksi. Yksi niistä on maan paras festivaalien leirintäalue, jota pitäisi pystyä markkinoimaan aiempaa paremmin. Kannattaisi myös miettiä festivaalin mahdollista siirtämistä Törnävän saaresta jonnekin muualle, jos festivaalia haluttaisiin kasvattaa. On hyvä pitää kiinni perinteistä, mutta eihän Ilosaarirockiakaan ole enää vuosiin järjestetty Ilosaaressa.

Niin tai näin, Provinssirockin tällä hetkellä käyttämä tie on nyt kuljettu loppuun, ja nyt täytyy keksiä jotakin uutta. Paikalle täytyy houkutella sen tason artisteja, jotka saavat ihmiset ostamaan sen lipun ja tulemaan paikalle koko viikonlopuksi. The Sounds tai In Flames eivät yksinkertaisesti ole tarpeeksi suuria nimiä, eikä tarvitse olla ammatilainen tiedostaakseen tämän. On sulaa hulluutta täyttää ohjelma keskinkertaisilla nimillä ja sen jälkeen vain toivoa että yleisö tulee katsomaan bändejä joita voi nähdä missä tahansa muualla ja vieläpä halvemmalla.