JYYn kehitysyhteistyöprojektin ansiosta intialaspoika sai estettyä sisarensa pakkoavioliiton. Bijoliyan kyläyhteisöjen elämä jatkuu köyhyydessä, mutta uudistukset parantavat arkea.
Hiekka pöllysi ja loputtomat kivikasat reunustivat huonokuntoisen tien varsia. Harvojen rikkaiden omistamat, tiheään kastellut peltotilkut erottuivat vihreinä keitaina aavikosta.
Jyväskyläläinen Anna Kärkkäinen oli matkustanut aiemmin Ugandassa ja Intiassa, mutta Intian Bijoliyan alueen syrjäiset pikkukylät yllättivät suoma-
laisopiskelijan.
“En ole ikinä elämässäni nähnyt niin paljon kiveä. Ympäristö siellä on niin karua, siellä ei oikein kasva mitään vihreää. Alueella on paljon kaivoksia, ja ne ovat saastuttaneet ympäristön.”
Rajasthan on yksi Intian köyhimmistä osavaltioista, ja Bijoliya sen köyhimpiä alueita. Valtio on jättänyt kylien lukutaidottomat ihmiset pitkälti oman onnensa nojaan, ja kastilaitos sekä patriarkaaliset perinteet säätelevät elämää. Suuria kansalaisjärjestöjä ei näy mailla halmeilla.
“Ne ihmiset on vähän niin kuin unohdettu sinne”, Kärkkäinen sanoo.
Jyväskyläläisille ylioppilaskunta-aktiiveille alue on kuitenkin tuttu. Ylioppilaskunta yhdessä intialaisen Bal Rashmi Societyn kanssa on pyrkinyt parantamaan tilannetta pikkukylissä vuodesta 2010 asti. Työtä suunnittelee Suomessa kaksi koordinaattoria, Swarnim Sinha ja Kärkkäinen.
Intiassa projektilla on paikallisia työntekijöitä, jotka avustavat kyläläisiä monin tavoin. He esimerkiksi pitävät naisille ja lapsille keskusteluryhmiä, joissa puhutaan muun muassa hygieniasta, tasa-arvosta ja koulunkäynnin merkityksestä.
“Tarkoitus on, että ihmiset oppivat, että omaa yhteisöä voi parantaa omilla teoilla”, Kärkkäinen kuvailee.
Työn rahoitus tulee pääosin ulkoministeriöltä, mutta myös opiskelijoilta. Ilokiven ruokalan kehy-ruokalippuihin sijoitetut pennoset päätyvät siis tänne: esimerkiksi lainaksi intialaiselle naiselle, joka ostaa rahalla vuohia.
Koordinaattorit matkustivat paikan päälle tammikuussa. He aloittivat matkansa Rajasthanin osavaltion pääkaupungista Jaipurista, josta he jatkoivat autolla Bijoliyan alueelle. Alle 300 kilometrin reissu kesti kuudesta seitsemään tuntia. Mitä lähemmäs määränpäätään he tulivat, sitä aavikkomaisemmaksi maasto muuttui.
Kärkkäinen ja Sinha tutustuivat projektiin ja paikalliseen kulttuuriin kiertelemällä kyliä ja juttelemalla kyläläisten kanssa. Naisten asema paikallisissa yhteisöissä valkeni koordinaattoreille nopeasti.
He kuulivat muun muassa perheestä, jonka neljä tytärtä kantoivat nimissään perinteisiä asenteita. Vanhin sai nimen Asha, mikä tarkoitti toivoa. Seuraavasta tuli Rasila, “vähän onnellinen”. Kolmannen nimi oli Ronak, “kaikki itkivät” ja neljännestä tuli Dhapu “riittää”.
“Kun poikalapsi syntyy, koko kylä juhlii. Kun se on tyttö, kaikki ovat hiljaa”, Kärkkäinen kuvailee.
Kulttuurierot vaikeuttivat myös kommunikointia. Kärkkäinen kertoo pyytäneensä eräältä naiselta lupaa ottaa tästä valokuvaa. Vastausta oli mahdoton ymmärtää, ja tulkki selitti, etteivät itsenäiseen päätösvaltaan tottumattomat naiset osanneet reagoida kysymykseen.
“Kun olet nainen tai tyttö siellä, sinulla ei ole sellaistakaan arvoa, että pystyisit vastaamaan tuollaiseen kysymykseen”, Kärkkäinen kuvailee.
Kärkkäinen sanoo huomanneensa selkeän eron projektissa mukana olleiden ja sen ulkopuolelle jääneiden kylien välillä. Köyhyyttä keskusteluryhmät eivät ole pystyneet poistamaan, mutta avun piirissä olleissa kylissä esimerkiksi rokotettujen ja koulua käyvien lasten määrä on selvästi korkeampi ja lapsiavioliittoja solmitaan vähemmän.
“Ne ovat kuin eri maailmoista.”
Tässä vaiheessa saavutetut voitot näkyivät pienissä asioissa: Erässä kylässä miesten aika ja perheiden rahat olivat aiemmin päätyneet laittomalle alkoholinmyyjälle. Kun kylän naiset olivat harmitelleet asiaa tarpeeksi keskusteluryhmässään, he päättivät marssia myyjän puheille ja uhata tätä poliisilla.
“He olivat siitä hirveän ylpeitä. Että me mentiin sinne ja meitä oli 20”, Kärkkäinen kertoo iloisesti.
Sen jälkeen myyjää ei ole näkynyt.
Yhdessä perheessä projektin vapaaehtoisena toimiva poika oli onnistunut kääntämään isänsä suunnitelmat naittaa alaikäinen sisko.
Kehitysyhteistyötä opiskeleva Kärkkäinen pitää JYYn projektia esimerkkinä toimivasta kehitysavusta. Paikallisten työntekijöiden vuoksi avustustyössä pystytään ottamaan huomioon kyläläisten oma kulttuuri.
Kärkkäinen ja Sinha viipyivät Intiassa kolme viikkoa. Seuraavan kerran koordinaattorit matkustavat Bijoliyan alueelle vuoden päästä.
Silloin Kärkkäinen toivoo, että avustustyön piirissä olleet kylät olisivat vähitellen pystyneet irtautumaan projektista ja pärjäämään omillaan. Työntekijöiden tarkoituksena on tulevaisuudessa keskittyä aiemmin projektin ulkopuolelle jääneiden kylien auttamiseen.