Jos pidät psykoanalyysia huvittavuuteen asti epäuskottavana teoriana ihmismielen toiminnasta, ihmissuhteiden vatvominen on mielestäsi vastenmielistä ja kiusaannut henkilökohtaisista avautumisista, vältä yhdysvaltalaisen Alison Bechdelin omaelämäkerrallista sarjakuvaromaania Äideistä parhain. Jos kirjasivistyksesi on hunningolla, romaani tulee muistuttamaan sinua siitä.

Äideistä parhain on jatkoa Hautuukodille, ja joidenkin kriittisten soraäänien mukaan se on vielä edeltäjäänsäkin raskaampi ja kuivempi teos. Kriitikoiden enemmistö otti kuitenkin Hautuukodin vastaan myönteisesti ja useampikin englanninkielinen sanomalehti rankkasi sen vuoden 2006 parhaiden kirjojen listalleen.

Ennen kahta omaelämäkerrallista sarjakuvaromaania Bechdel ehti piirtää kolme vuosikymmentä lesbokaverusten elämää kuvaavaa sarjakuvatrippiä Lepakkoelämää. Hänen 80-luvulla alkaneen työuransa aikana homoseksuaalit ovat saaneet runsaasti lisää näkyvyyttä median kuvastoissa ja sarjakuvasta on tullut uskottava kirjallisuuden laji.

 

Omiin ja perheenjäsenien kokemuksiin perustuvista sarjakuvaromaaneista massojen käsissä ovat kuluneet etenkin Art Spiegelmanin 1990-luvun alussa julkaistu Maus ja Marjane Satrapin 2000-luvun alussa ilmestynyt Persepolis. Molemmissa kirjoissa perheiden koettelemukset asettuvat osaksi historiaan kirjattua traagista tapahtumavyyhtiä.

Bechdelin perheen tragedia on länsimaalainen ja keskiluokkainen, sellainen, jota naapurit eivät huomaa. Se muhii hiljalleen kodin seinien sisällä vuosikausia, välillä hellittäen ja välillä tiivistyen. Siihen ei liity työttömyyttä, köyhyyttä, alkoholismia, väkivaltaa, insestiä tai muuta sellaista, jonka suomalaiset sosiaalityöntekijätkin voisivat äkätä.

Oikeastaan perheellä menee aika kivasti. He asuvat isän entisöimässä talossa, jota muut kutsuvat kartanoksi. Goottilaistyylinen sisustus mätsää jokaista yksityiskohtaa myöten prameaan julkisivuun. Vanhemmilla on kunnialliset työpaikat äidinkielen opettajina ja kolmella lapsella kehittäviä harrastuksia. Kaikki ovat viehättävän aikaansaavia, sivistyneitä ja lahjakkaita.

 

19-vuotiaana päähenkilö Alison, perheen esikoinen, tajuaa olevansa lesbo ”juuri siten kuten kirjallisen kasvatuksen jälkeen saattoi odottaakin”. ”Se ei tapahtunut lihallisesti vaan älyllisesti”, kun hän luki kirjaa Word Is Out: Stories of Some of Our Lives. Vuonna 1978 julkaistu kirja oli yksi ensimmäisistä homoseksuaalisuutta ymmärtävään sävyyn käsitelleistä ei-fiktiivisistä kirjoista Yhdysvalloissa.

Kun Alison kertoo uutisen vanhemmilleen, äiti reagoi siihen paljastamalla pitkäaikaisen salaisuuden. Perheen isällä on ollut suhteita teinipoikiin läpi Alisonin lapsuuden. Myöhemmin samana vuonna isä jää rekan alle, ja kuolema tulkitaan itsemurhaksi.

Itse homoseksuaalisuus ei tietenkään ole perheen tragedia, vaan ”aidosta itsestä etääntyminen” – kuten sitä toisen kirjan psykoanalyyttisen sanaston mukaan kutsuttaisiin – ja siitä johtuva tunnottomuus sekä perheen sisäinen kohtaamattomuus.

 

Hautuukodissa Bechdel käsittelee suhdettaan isäänsä, kireään ja etäiseen kirjallisuusmieheen ja pakkomielteiseen sisustajaan. Isän itsemurha sävyttää takautuvasti Alisonin lapsuusmuistoja.  Äideistä parhain on omistettu äidin ja tyttären välisen suhteen perkaamiseen. Alison on kulkenut melkein koko aikuisikänsä terapiassa, jossa hän yrittää selvittää välejään vanhempiinsa. Kulissiavioliitosta siinneessä perheessä ei ollut tilaa hellyydenosoituksille. Äiti toteutti taiteellisia ambitioitaan uppoutumalla harrastuksiinsa, joiden näkökulmasta tytär oli epätoivottu häiriötekijä.

Muun muassa tällaiset ”ytimet” romaaneista on mahdollista kuoria esiin. Todellisuudessa perhesuhteiden ja homoseksuaalisuuden rinnalle nousee monia eri teemoja. Molemmissa romaaneissa Bechdel kuljettaa monisäikeistä tarinaa epälineaarisesti, liikkuen sulavasti eri aikatasoilla. Isävainaan elämän tarjoamista aineksista Bechdel onnistuu vielä kursimaan melko yhtenäisen tarinan, mutta äidin kohdalla tuosta tavoitteesta on pakko luopua.

Uudessa kirjassa keskeinen aikataso on kirjan nykyhetki, jolloin viisikymppinen Alison on työstämässä toista omaelämäkerrallista sarjakuvaromaaniaan Äideistä parhain. Kirjan lopussa äiti hetkittäin löytää suopean suhtautumisen kirjaan. Luettuaan kirjan tuoreimman version hän luonnehtii sitä hyväksyvästi: ”se… se on metakirja”.

 

Mutta miten tällainen keskiluokkaisten oleskeluhuoneiden vähäeleinen draama taipuu sarjakuvaksi? Unia lukuun ottamatta Bechdel ei kuvita mielen sisäisiä liikkeitä, vaikka mediana sarjakuva antaisikin sellaiseen mahdollisuuden. Piirrostyyli on sarjakuvakontekstissa melko realistista, kehon anatomiaa ja ympäristön yksityiskohtia huomioivaa.

Bechdel käyttää ahkerasti sarjakuvan erilaisia ilmaisutapoja, mutta hänen tyylinsä on enemmän helposti seurattava kuin kokeellinen. Ruutujen laidoilla kulkee Alisonin minämuotoinen kertojaääni. Äideistä parhaimmassa nykyaika typistyy usein kahdeksi puhuvaksi pääksi, jolloin kohtaukset ovat pitkälti dialogin varassa.

Ne, jotka kokevat Bechdelin sarjakuvaromaanit liian raskaiksi, ovat varmaan turhautuneet monenlaisiin kirjallisiin viittauksiin. Ne ovat perusteltavissa sillä, että kirjallisesti suuntautuneiden keskushenkilöiden elämänkokemus ei ole erotettavissa heidän lukemistaan kirjoista. Parhaimmillaan kirjalliset kytkennät sitovat perheen tarinaan uusia merkitysmaailmoja, mutta osa niistä jää väistämättä ulkokohtaiseksi. Merkitysvarantona toimivat yhtä hyvin Antiikin myytit, modernin länsimaisen kirjallisuuden klassikot, suositut sarjakuvat kuin lastenkirjatkin.

Hautuukodissa on paljon viittauksia isän lempikirjailijoiden tuotantoon, joihin kuuluvat James Joyce, Marcel Proust ja F. Scott Fitzgerald ja viimeisimpänä Albert Camus. Lesboutensa vain lihallisesti todentanut lukija voi perehtyä aiheen kirjalliseen historiaan laatimalla Äideistä parhaimman pohjalta itselleen lukulistan.

 

Äideistä parhain on edeltäjäänsä tekstivetoisempi sarjakuva. Elämää tarkastellaan popularisoidun psykoanalyyttisen teorian valossa. Sigmund Freudin ohi varsinaiseksi sankarianalyytikoksi kohoaa Donald W. Winnicott, joka hoiti 1900-luvun alkupuoliskolla psyykkisesti kärsiviä lapsia ja heidän äitejään. Välillä ruudut jopa siirtyvät kuvittamaan Winnicottin elämänvaiheita.

Kaunokirjallisuuden puolelta Virginia Woolf saa vastaavan aseman. Alison lukee Woolfin Elettyjä hetkiä, jossa kirjailija kertoo omaelämäkerrallisia elementtejä hyödyntävän Majakan valmistumisesta: ”kun se oli kirjoitettu, äitini oli jättänyt minut rauhaan. Luulen tehneeni itselleni saman minkä psykoanalyytikot tekevät potilailleen. Ilmaisin tietyt hyvin kauan eläneet ja syvästi tuntemani tunteet. Ja ilmaistessani ne minä selitin ne ja jätin ne sitten”. Epäilemättä Alison pyrkii kirjallaan samaan.

Raskaista aiheistaan huolimatta Bechdelin sarjakuvaromaanit ovat kevyitä. Kun ihmisistä on pakko tehdä miimikkomaisesti ilmehtiviä hahmoja, huumori kutsuu itseään ruuduille. Äideistä parhaimman teemat ovat kiinnostavia mutta visuaalisesti se on edeltäjäänsä latteampi.