Lyhyen ajan sisään valkokangas on todistanut kahden hyvin erilaisen suomalaista urheilua käsittelevän dokumenttielokuvan ensi-illat. Ensin kankaalle piirtyi kuva suomen legendaarisimmasta jalkapalloilijasta nimikko elokuvassaan Kuningas Litmanen.
Arto Koskisen ohjaama, koko Littin peliuran läpikäyvä katsaus, toimii katsojalle oivana mieleen palautuksena Kuninkaan huikeasta urasta. Kuitenkin dokumentti on ennen kaikkea kunnianosoitus miehelle, joka antoi niin paljon suomalaiselle jalkapalloilulle.
Perässä seuraa Arto Halosen Sinivalkoinen valhe ja katastrofin mittasuhteet saanut suomalaisen hiihdon dopingkulttuuri. Sinivalkoinen valhe ei säästä mitään tai ketään vaan käsittelee dopingin käytön taustoja ja etenkin Lahden 2001 maailmanmestaruuskisojen jälkipyykkiä kriittisellä silmällä. Dokumentti herättää kysymyksen urheilun arvopohjan terveydestä.
Elokuvien tapahtumien kuvauksessa on tyylillisesti paljon samaa. Molemmissa esitetään menneet urheilutapahtumat koskettavina välähdyksinä suurien nimien haastattelujen sekä yleisen kerronnan lomassa. Taustalla soi tunteikas musiikki urheilun muistorikkaimpien hetkien juostessa silmien edessä. Aimo annos fiilistelyä kuuluu nyky urheiluun eikä sitä ole elokuvissa säästelty. Valkokankaalle tanssitetaan kuuluisuuksia kertomaan kantansa. Xavi, van der Sar, Hyypiä… kaikki kehuvat Litmasta.
Kieli ei ole turhan teknistä eikä katsojan tarvitse ymmärtää jalkapallosta mitään kommentteja kuunnellessa. Litmasen teot kuittaillaan huumorilla ja ihailulla, jonka jälkeen näytetään saksipotkumaali. Selkeä keveys ei huononna elokuvaa, joka jo perus lähtökohdista on viihteellinen, vaan antaa katsojan nauttia päätään vaivaamatta.
Sinivalkoinen valhe noudattaa samaa tyylikaavaa, vaikka sisältö itsessään onkin vakavaa asiaa. Valmentajien ristiriitaiset lausunnot, kohun jälkeiset lehdistötiedotteet ja urheilijoiden kuulemiset selventävät kiistojen vyyhtiä.
Sitten on todistusaineiston vuoro, jonka jälkeen hiihtäjä katkaisee sauvansa tai dopingin kiistäjä pakenee haastattelua. Sinivalkoinen valhe marssittaa esiin pitkän listan todis teita ja esittää, että ainoastaan dopingin käytön yleinen, harkittu ja järjestelmällinen peittäminen ovat pitäneet dopingkulttuurin hengissä aina Lahteen asti.
Rivien välistä käy ilmi, että koko totuutta ei ole vieläkään saatu esille. Ote asioiden käsittelyyn on enimmäkseen asiallinen, mutta dokumentti ratsastaa Lahden kohun tunnelatauksella eikä missään nimessä pyri sitä vähentämään.
Alkuasetelma on sama, on sankari. Liitmaanen -huutojen myrsky tuhansien fanien huutaessa suosikilleen Amsterdam ArenA:lla; Ylen selostajan ylistys kultahiihtäjille Lahdessa, kun norjalainen jää taakse kertovat sankariin liittyvästä arvostuksesta. Kansa on ylpeä omastaan, mutta millainen on sankari?
Elokuvat ottavat eri suunnan alkaessaan käsitellä aiheiden taustoja. Kuningas Litmanen pyrkii esittelemään Jarin numero kympin lisäksi. Littiä itseään haastatellaan paljon ja hän esiintyy, kuten on totuttu näkemään, asiallisena ja pilke silmäkulmassa. Mitään paljastuksia ei kuitenkaan tehdä ja elokuvassa vältetään yksityiselämän käsittelyä jalkapallon ulkopuolelta. Tämä sopii kontekstiin.
Loukkaantumiset saavat paljon huomiota, vaikka ne ovat esitetty hauskasti piirrustelemalla rasteja leikattuihin polviin ja kuvailemalla sen kuuluisan pullonkorkin osumista Littin silmään. Kuitenkin loukkaantumisten ja etenkin sitä pullonkorkkiakin kuuluisamman Unkari -pelin kuvauksista jää jossittelun sivumaku. Elokuva ei ole päässyt ylitse historian traumoista. Menetettyä vatvotaan hiukan liikaa, mikä välillä latistaa hyvää yleistunnelmaa.
Siinä missä Kuningas Litmanen syventää urhailijakuvaa niin Sinivalkoinen valhe etäännyttää urheilijat aiheesta käsittelemällä yleisiä syitä dopinginkulttuurin takana. Dokumentti osoittaa, miten urheilijat ja taustaorganisaatiot hyötyvät huomattavasti rahallisesti menestyksestä. Eikä menestyminen ilman vippaskonsteja ole mahdollista, mikäli kanssakilpailijat niitä käyttävät.
Toisaalta urheilu perustuu sankaritarinoihin ja kansa janoaa menestystä. Paine on kova ja päät heikosti harteilla. Yksilöistä tulee järjestelmän uhreja. Tämä ei ole synninpäästö tai tee dopingin käytöstä suvaittavampaa. Sinivalkoinen valhe pyrkii osoittamaan yhteiskunnan kaksinaismoraalin. Miten voi maksimoida tuloksen puhtain keinoin? Ei mitenkään.
Ero kunnian ja kullan välillä on selvä. Jari Litmanen ei ehkä saavuttanut kaikkea mahdollista urallaan, mutta hän on suomalaisille sankari ikuisesti. Mika Myllylä sai kultaa, mutta…
Kuningas Litmanen on oodi eikä tarjoa uusia yksityiskohtia Littin vaiheista. Sinivalkoinen valhe taas pyrkii tutkivan journalismin hengessä paljastamaan uusia näkemyksiä. Dokumentin suurin pommi on väite Juha Miedon dopingin käytöstä.
Mietoa ei ole tähän asti liitetty kohuun, mutta painonnoston olympiavoittaja Kaarlo Kangasniemi kertoo dokumentissa Miedon puhuneen ja kyselleen neuvoja saunassa steroidien käytöstä vuonna 1975. Mieto itse kiistää asian ja sanoo olevansa suoraselkäiseksi syntynyt.
Uutta on myös hiihtäjä Kaija Härkinin paljastus hiihtoliiton entisen lääkärin Tapio Videmanin toiminnasta. Härkin kertoo Viidemanin pyytäneen häntä ”hormonitutkimukseen” 1970-luvulla.
Viimeinen paljastus koskee Jarmo Punkkisen päävalmentajauraa Italiassa, jolloin veritankkaus oli yleisessä käytössä maajoukkueessa. Sinivalkoinen valhe myös vihjailee mm. norjalaisten ja ruotsalaisten käyttäneen dopingia aktiivisesti sekä osoittaa italian joukkueen doping kytkökset Suomeen.
WADA eli maailman antidopingintoimisto saa oman osansa epäilyistä. Nähtäväksi jää onko paljastuksilla käytännön vaikutusta ja ovatko ne tosia.
Suurin tunnustus Sinivalkoiselle valheelle tulisi antaa termin dopingkulttuuri läpiviennistä. Mediassa mainitaan usein doping ongelma tai Lahden katastrofi.
Ongelma antaa kuvan yksittäisestä tapauksesta eikä kulisseissa tapahtuvasta järjestelmällisestä ja virallisten tahojen hyväksymästä toiminnasta. Samoin Lahti oli edellä mainituille tahoille katastrofi vain, koska toiminta paljastui.
Sinivalkoinen valhe muistuttaa, että Lahdesta on kulunut yli kymmenen vuotta eikä asiaa ole saatu vieläkään loppuun käsitellyksi. Tämä osoittaa, että dopingkulttuuria pyritään tietoisesti suojelemaan ja toimintaa vähättelemään.