Meistä jokainen lienee jo turta tutkimuksille siitä, miten Internet muutti lukutottumuksemme nopeaksi silmäilyksi ja häpeän mustaamiksi pikapanoiksi; miten moniajo on jatkuvasti päällä ja kaikki pesät täynnä, mutta mikään ei silti kiinnosta. Kaikki tuo on totta ja vielä enemmän, mutta olisi banaalia syyllistää siitä pelkästään Internetiä, tai ylipäänsä syyllistää. Kyseenalaistan sen sijaan omia lukutottumuksiani, koska kirjoittajana minun kuuluisi olla myös lukemisen asiantuntija, vaikka moista ei yleisenä puhtaus-, moraali- ja kohteliaisuuskoodina tässä maassa pidetäkään. En myöskään osaa mitään muuta kuin lukea ja kirjoittaa, mutta mitä muuta yliopisto-opiskelijalta voitaisiin vaatia…

Koska mielialani ja -tekoni vaihtelevat päivittäin, lojuu asuntoni lattioilla ja tasoilla lukuisia keskeneräisiä kirjoja, joita luen silloin kun en ole tietokoneen ääressä, eli keskimäärin pestessäni aamuöisin hampaitani. Vastaamalla seuraaviin kysymyksiin voisi aukoa luultavasti useammankin sieluni solmun: Mitä tyhjyyttä täytän aloittamalla aina vain lisää kirjoja? Miksi minun on mahdoton jättää kirja kesken, oli se kuinka huono tahansa? Miksi en lue niinkään itse sisällön tai lukemisen kannalta, vaan saadakseni kirjat loppuun, kokemuspisteinä ja listausmerkintöinä sieluni laajentumisen sijaan?

Nopeasti laskettuna minulla on kesken reilut kymmenen kirjaa. Kaksi niistä liittyy huonosti palkattuun työhön (kritiikki/esseistiikka), mutta muita luen omaksi ilokseni. Tuota ”omaa iloa” on keskimäärin kovin vaikea erottaa ns. CV-lukemisesta; saan itseni jatkuvasti kiinni tarkoitushakuisesta tavaamisesta, joka ei perustu nautintoon, vaan haltuun ottamiseen, pakkosivistymiseen ja suorittamiseen. Täten kirjamäärääni ei voi pitää kehuna, vaan pikemminkin pakko-oireena, joka johtaa valmiiksi pienen asunnon lattianeliöiden hupenemiseen. Puolittain likainen vaate ei kuulu vaatekaappiin, kesken oleva kirja ei kuulu hyllyyn. Kaikesta huolimatta koen mahdottomaksi olla kantamatta kirjastosta kotiin lisää kirjoja tai olla tilaamatta netistä jotain kryptistä kuonaa.

Jos ja kun kaikki maailmassa oleva palautetaan käyttöarvoksi ja tietotaidoksi, toivoo jokin minussa, että tulevaisuudessa myös kirjasivistykselläni tekee vielä jotain. Siitäkin huolimatta, että ihmissyöjäzombeja suurkatastrofien jälkeisissä raunioissa pakoillessa rikkaalla sanavarastolla tuskin on enää hirveästi merkitystä.

 

Ville Luoma-aho

schnabelmann@gmail.com