Äänekkäimpien diktatuuri

Hyvä veli -verkostojen valmiiksi taputtelemia kehityskulkuja kaatuilee. Mutta elämmekö nyt uudessa demokratiassa vai enemmistön tyranniassa?

Viime keväänä verkkomölinä kaatoi Guggenheim-museon rakentamisen Helsinkiin. Kaupungin virkamiesjohto ajoi museota epämääräisin perustein, josta käynnistyi kohinaa mediassa.

Kohina yltyi museohankkeen päämiehen Janne Gallen-Kallela-Sirénin kryptisten tv-esiintymisten ja Guggenheim-kontaktien paljastumisen seurauksena. Aiheesta kiinnostuneiden määrä alkoi kasvaa räjähtävästi. Lisää nettiväen uhmaa lisäsi vaikutelma, että päätöksenteko ei olisi avointa.

Verkkokohina heijastui perinteisen median uutissivuille. Ne, jotka museorakentamisesta kiinnostuivat antoivat selvän signaalin: ei kallista brändimuseota Helsinkiin. Lopulta poliitikot pistivät museon jäihin.

Vastaavaa kaavaa on noudattanut moni viime aikojen protesti. Esimerkkejä löytyy perussuomalaisten jytkystä karppaamiseen. Jyväskylän yliopistolla verkon yhteiskunnallista liikehdintää tutkivan Kari A. Hintikan mukaan karppaajatkin olivat vuosia netissä keskenään melko pienellä porukalla.

“Yhtäkkiä THL oli helisemässä niiden kanssa karppauksen terveellisyydestä, ja pian puoli Suomea innostui karppaamisesta.”

Seurauksena elintarvikeyhtiöt muokkasivat valikoimansa karppaajille sopiviksi. Nyt suuri osa uuskarppaajista on jo ehtinyt palata normiruokavalioon ja kohu on laantumassa.

Kiinassa verkkovoima kerää enemmän massaa. Siellä on kehkeytynyt ilmiö, jonka suora suomennos on ihmislihahakukone (rénròu sōusuo). Se tarkoittaa, että nettiväki hoitaa kerralla sekä poliisin, syyttäjän että tuomarin työt.

Esimerkiksi vuonna 2006 kiinalainen sairaanhoitaja Wang Jue latasi nettiin videon, jossa hän talloi korkokengillä kissan hengiltä. Kiinalaiset eläintenystävät selvittivät pian hänen henkilöllisyytensä. Identiteetin selvittyä tuomio oli potkut töistä tallojalle ja videon kuvaajalle, joka työskenteli paikallisella tv-kanavalla.

“Rénròu Sōusuo ottaa kohteekseen henkilöitä, jotka katsovat, etteivät samat säännöt kosketa heitä. Pääasiallinen linja on, että työpaikka menee, asunto menee ja yritetään vaikuttaa siihenkin, että auto menee,” Hintikka kertoo.

Jotkut näkevät verkkoilmiöissä mahdollisuuden uuteen, parempaan demokratiaan. Toiset taas tuntuvat säikähtäneen tätä kansalaisvaikuttamisen uutta aaltoa. Näin voi tulkita esimerkiksi pankkiiri Björn Wahlroosin viimekeväisen avautumisen.

”Keskeisin elementti kaikissa demokratioissa on ollut edustuksellinen demokratia, jolla on haluttu pitää enemmistön tyrannia aisoissa. Edustuksellisen demokratian perusajatus on se, että kansa ei päätä, mutta kansa saa valita ne, jotka päättävät. Käytäntö on muuttunut. Mistä se johtuu? Mediasta. Ihmiset pystyvät valvomaan edustajansa toimintaa paljon paremmin kuin koskaan aikaisemmin. Samalla edustajien liikkumavara on muuttunut olemattoman pieneksi. Media on eliminoinut poliitikkojen pelivaran tai ainakin voimakkaasti rajoittanut sitä,” siteeraa Voima Wahlroosin vastausta Ruben Stillerin kysymykseen Markkinat ja demokratia -kirjan julkaisutilaisuudessa.

Hintikan mielestä Wahlroosin järkeilyssä ei ole päätä eikä häntää.

“Aiemmin edustajat ja äänestäjät elivät omissa mikromaailmoissaan ja kommunikoivat neljän vuoden välein kopissa. Netin myötä liikkumavara on pikemminkin kasvussa ja poliitikko saa palautetta kiinnostuneilta heti eikä vasta vaaleissa. Enemmistö toimii kuten ennenkin.”

Mutta olisiko Nallen analyysi silti paikkansa pitävä median muuttumisen osalta?

Selvä muutos on tietenkin internet ja sen tuoma mahdollisuus, että jokainen voi periaatteessa käyttää tehokasta joukkoviestintää. Joukkoviestinnän tuottamis- ja jakelukustannukset lähestyvät nollaa, joka tarkoittaa, ettei miljoonayleisön saavuttamisesta tarvitse välttämättä maksaa mitään.

Toista oli ennen. Vielä 1990-luvulla uhkana nähtiin koko joukkoviestinnän keskittyminen muutamien mediakorporaatioiden käsiin. Viestintä oli enimmäkseen yksisuuntaista ja yksittäiset toimittajat tai toimitukset kykenivät halutessaan paremmin valikoimaan ketä ja mitä näkökulmia julkisuuteen päästettiin.

Nyt mediaverkostoon vaikuttaa useampi toimija, koska suuri osa ihmisistä on kytketty siihen vuorovaikutteisen viestintäteknologian avulla. Yksittäiset kiinnostavat tiedonpalaset leviävät huippunopeudella perinteisten mediaimperiumien toiminnasta riippumatta. Ennemmin on niin, että pysyäkseen ajantasalla, perinteiset tiedotusvälineet joutuvat valikoimaan sisältönsä sen mukaan, mistä verkossa kulloinkin kohistaan.

Samalla journalismi on menettänyt uskottavuuttaan, koska netti-ilmiöiden kiinnostavuudella ei välttämättä ole mitään tekemistä niiden totuusarvon kanssa.

”Enkeli-Elisan kirjoittajaa haastateltiin kritiikittömästi ja laajasti joukkoviestimissä. Vastaavasti Enkeli-fanit raivostuivat siitä, että joku rohkeni epäillä tarinan todenmukaisuutta. Osalle totuusarvolla ei ollut väliä, sillä itse tarina oli koskettava”, Hintikka summaa.

Varsinaista Enemmistön tyranniaa tilanteessa on silti vaikea nähdä.

“Nallen ajatus, se on vanhakantaista ajattelua. Nettiaikana kyse vaikutusvallan suhteen on niistä kiinnostuneista, jotka toimivat aktiivisesti. Se voi olla 10–15 prosenttia, voi olla allekin.”

Tämän avaamiseen vaaditaan hieman teoriaa. Italialainen taloustieteilijä Villfredo Pareto havaitsi 1800-luvulla, että 20 prosenttia ihmisistä omistaa 80 prosenttia maasta. Sama koski muun omaisuuden jakautumista. Myöhemmin tätä Pareto-lakia on tutkittu tarkemmin, ja siitä on puhuttu myös Zipfin lakina, potenssilakina, osallistumisen epätasa-arvona ja 1-9-90-lakina.

Tunnetuin lakia viime aikoina esiin tuonut tutkija on Albert-László Barabási. Barabasin tutkimusryhmä analysoi 1990-luvun lopussa muun muassa näyttelijöiden ja internet-sivujen muodostamia verkostoja ja havaitsi, että verkostot noudattavat muodostumisessaan potenssilakia. Valtaosa sivuista keräsi hyvin vähän linkkejä toisiin sivuihin, kun toiset sivut keräsivät niitä eksponentiaalisesti suhteessa muihin. Sama lainalaisuus on löydetty myös biologisista, sosiaalisista ja muista tosielämän verkostoista.

Lainalaisuus on helppo ymmärtää miettimällä omaa ja muiden toimintaa sosiaalisessa mediassa. 1-9-90-laki tarkoittaa, että 100 000 ihmisen verkkoyhteisössä keskimäärin tuhat on aktiivisia sisällön tuottajia, 9 000 osallistuu siihen jonkin verran, mutta 90 000 vain lurkkaa, eli seuraa passiivisena sivusta, mitä tapahtuu.

Tämä suhde vaihtelee paljonkin, mutta osallistumisaktiivisuuden käyrä pysyy samanmuotoisena. Esimerkiksi wikipediassa lurkkeja on yli 99 prosenttia kävijöistä ja osallistujia vain noin joka tuhannes. Facebookissa vain lurkkaavia on todennäköisesti vähemmän kuin 80 prosenttia, mutta käyttäjien aktiivisuus ei siltikään jakaudu tasaisesti. Tämän jokainen siellä voi itse kavereistaan päätellä.

Viime presidentinvaalien katteeton demokratiahehkutus saakin Hintikan purkautumaan.

“Innokkaimmat ihmiset liikkuivat suurimmissa keskuksissa Pekka-naamareissa, järjestivät Pekka-flashmobeja ja laittoivat ikkunoihin ykkösiä tai kakkosia. Oman sanomansa mukaan osallistujat kokivat voimakasta demokratiayhteisöllisyyttä, ja liikehdintä sai valtavasti mediajulkisuutta. Jos taas ajatellaan niitä paria miljoonaa suomalaista, jotka perinteisesti vain äänestivät Pekkaa tai Saulia, niin heidän agendansa jäi tässä selvään vähemmistöön verrattuna niihin ehkä pariin tuhanteen aktiiviseen ihmiseen.”

Perinteisillä mittareilla vaalit olivat historiallisen epädemokraattiset. Toisen kierroksen äänestysprosentti jäi alhaisimmaksi sitten vuoden 1950.

Tässä ajassa Hintikkaa itseään kiinnostaa avoimen datan ja avoimen demokratian ympärille muodostunut pöhinä ja kuhina.

“Avoin ministeriö, ja vaikkapa Kansanmuisti.fi, ovat upeita hankkeita. Niitä voisi kutsua nettiajan demokratiapalveluiksi, joissa tarjotaan ihmisille kanavia ja välineitä vaikuttaa ja toteuttaa omaa agendaansa.”

Avoin ministeriö on kansalaisjärjestö, joka syntyi palvelemaan kansalaisaloitteiden laatimista. Avoin ministeriö kehittää sivuillensa rakenteita, joiden avulla kansalaisaloitteista ei tulisi tyypillisiä äänekkäimpien ja kiinnostuneimpien masinoimia lyhytaikaisia pyrähdyksiä, vaan varteenotettavia ehdotuksia, jotka todella parantaisivat lainsäädäntöä.

“Pitkäjänteisyyden ja palvelutarjonnan myötä nämä eroavat esimerkiksi Guggenheim-tapauksesta. Avoin ministeriö auttaa muotoilemaan aloitteita asiantuntijoiden ja ammattilaisten kanssa – Gugge-mielipiteen muodostamiseen ei ammattilaisia tarvittu.”

 Kari A. Hintikka

• Tekee väitöskirjaa verkkovoimasta, eli ihmisten itseorganisoitumisesta netissä.
• Vapaalla ylläpitää japanilaista puutarhaa, kalastaa, poimii marjoja ja pelaa roolipelejä.
• Viimeistelee biopunk-romaania, jossa joukko ammattilaisia jahtaa mystisesti räjähteleviä ihmisiä.