Reckless Love-yhtyeen laulaja Olli Herman vaihtoi englannin opiskelun täyspäiväiseen rokkaamisen. Nyt kasarirockin nimeen vannova yhtye kiertää maailmaa ja elää unelmaansa. Rock-ala on opettanut Ollille yrittäjähenkisyyttä ja karistanut täysin opiskeluaikaisen joutenolon tunteen.
Tulin vuonna 2003 opiskelemaan Jyväskylän yliopistoon englantia. Muistan miten yhdelläfuksiais-rastilla meidän käskettiin esittää joku musiikkinumero. Mä sitten kokosin siitä meidän kiertävästä porukasta kuoron ja vedettiin AC/DC:n Hard As Rock-kappaleen kertsiä läpi. Tiesin jo silloin, että muusikko musta tulee.
Meni pitkään ennen kuin pystyin tekemään laulamisesta ammatin. Opiskeleminen rokkaamisen ohella oli ihan hyvä vaihtoehto. Englantia on ollut aina mukava opiskella. Joten ajattelin, että mikäpäs siinä. Itse asiassa mun työssä on nykyään paljon samaa kuin englannin opiskelussa. Nyt istun kotonani perseelläni ja kirjoitan englanniksi sanoituksia biiseihin. Kirjoittaminen on yhä lähellä sydäntä.
Ehdin Jyväskylässä jopa aloittaa rocklyriikkaan liittyvää proseminaaria, mutta mulla taisi olla vähän punainen lanka kadoksissa. Akateemisessa maailmassa oli vierainta se, että ilmaisun muodolla oli niin paljon merkitystä. Rockissa sen sijaan voi kirjoittaa ja esiintyä miten vain itse lystää. Mä tykkään simppeleistä asioista. Yksinkertaisista ja idioottimaisistakin jutuista. Olen usein sanonut, että meidän biisien typerien sanoitusten takana on paljon viisautta.
Ei sitä kuitenkaan tiedä vaikka vielä palaisin yliopistoon. Olen myös tehnyt englannin opettajan sijaisuuksia. Never say never! Mutta näen silti itseni mieluummin seitsemänkymppisenä rokkipappana kuin opettajana joka joskus rokkasi. Olisi hienoa kiertää maailmaa Rolling Stonesin tapaan vielä vanhoillakin päivillä muutama hiuksen haituva päässä. Reckless Love oli ollut pystyssä vain muutaman vuoden Jyväskylään tullessani. Oltiin tuntematon kuopiolaisbändi ilman levytyssopimusta. Alku on aina hankalaa musiikkityylistä riippumatta. Jos me oltaisiin joskus vuonna 2003 oltu tekemässä ensimmäistä levyä Universalille, niin siitä olisi tullut aivan hirveä. Bändi oli vielä ihan raakile. Ihan syystäkään meille ei silloin keikkoja sadellut ihan hirveällä tahdilla. Joku jääräpäisyys ja idioottimaisuus pitää luonteessa olla, jos lähtee tälle
alalle Suomessa. Täytyy olla valmis hakkaamaan päätään seinään kerta toisensa jälkeen.
Menestyäkseen rock-alalla tarvitsee Jumbojetin kokoisen itseluottamuksen. Sen kerättyään onkin yhtäkkiä helvetin vaikea ottaa vastaan kritiikkiä levy-yhtiöltä, joka sanoo ettei tämä nyt vielä niin hirveen hyvä olekaan. Vittu, tää on paras juttu ikinä! Siinä on vähän semmoinen ristiriita. Mulle oli vaikea pala oppia nöyrtymään. Piti ottaa hanska taas kauniisti käteen ja lähteä tekemään tätä hommaa oppisopimuksella.
Multa kysyttiin kerran miten Reckless Love onnistui erottumaan muista aloittelevista bändeistä ja menestymään. Me vaan haluttiin tätä enemmän kuin ne muut. Meillä on aika tiukka ryhmä. Jos joltain meinaa usko loppua kesken, niin toinen on aina työntämässä eteenpäin. Että älä nyt vielä rupea himmailemaan, kun on vielä paljon duunia tekemättä. Meidän basistin mä oon tuntenut neljävuotiaasta ja kitaristin kymmenenvuotiaasta lähtien. Rumpalit meillä on vähän väliä vaihtuneet. Se on kai se meidän Spinal Tap-juttu.
Kuulin Reckless Loven Lutakon keikan jälkeen, että Kortepohjan DDR:ää ollaan ehkä purkamassa. Mä jo vitsillä sitä ehdin tuuletellakin. Se johtuu lähinnä siitä, että siellä asumista värittävät muistot opintotuella sinnittelystä. Koskaan ei meinannut saada rahoja riittämään elämiseen. Toisaalta Kortepohja oli kyllä helvetin hieno paikka, sillä vuokra oli häkellyttävän pieni ja siihen kuului kaikki. Mulle jäi se mielikuva, että oikeastaan se talo ja koko ylioppilaskylä oli yhtä helvetin isoa solua. Naapuri oli vieras, mutta silti kuitenkin tuttu. Siellähän kuuluu ne sisäpuhelimetkin kolme kerrosta ylöspäin. Mutta joo, okei, jos sitä ihan rakennusteknisesti miettii, niin ymmärrän purkamisaikeet.
Kortepohjasta si alkunsa se, että lähdin puoleksitoista vuodeksi ruotsalaisen Crashdiet-yhtyeen solistik-si vuonna 2007. Yhtenä iltana sain yksiössäni kuningasidean. Seuraavan päivän luennot eivät oikein hirveästi kiinnostaneet ja tiesin että Crashdiet oli hakemassa uutta laulajaa edellisen tehtyä itsemurhan. Joskus kello kolmen aikaan aamuyöllä lähetin niille muutaman Reckless Loven demon sähköpostilla. Menin nukkumaan ja kun heräsin niin eikös ne heti aamuyhdeksältä soittanut mulle Ruotsista. Sanoivat että hilaa se hanuris tänne niin tehdään levy yhdessä. Kaikkien mutkien kautta se sitten onnistukin. Jälkeenpäin kun asiaa miettii, niin varmaan mä olin aika monttu auki aluksi niissä kuviossa, kun näki miten hommat hoidetaan Ruotsissa. Yhteistä luovaa kemiaa ei kuitenkaan riittänyt pidemmäksi aikaa. Crashdiet on bändi jolla on surullinen tarina ja vähän sen
muotoiset biisitkin sitten. Mä kaipasin enemmän feelgood-meininkiä. Niillä ei oikein ollut valmiutta lähtee siihen messiin. Mulla oli koko Ruotsin keikan ajan vahva tunne siitä, ettei Reckless Love kuole pois.
Reckless Lovea lähdetään nyt viemään entistä enemmän ulkomaille. Brittimarkkinat on lähtenyt aukeamaan hyvin. Vuosi sitten ruvettiin etsimään uutta manageria juuri sen takia, että huomattiin ulkomaankuvioiden kasvaessa, että tässä alkaa savolaispojilta loppumaan pian kävyt kesken. Suomesta ei oikeastaan Seppo Vesterisen
lisäksi noussut kovinkaan montaa varteenotettavaa nimeä. Oli sinänsä yllätys, että Hanoi Rocksin, Rasmuksen ja HIM:in maailmanmenestystä siivittänyt kaveri kiinnostui meistä ja ryhtyi manageriksemme. Se oli tosi kunnia. Jo nyt näkee, että tää rautainen ammattilainen pistää meidät tekemään entistä enemmän töitä musiikin eteen.
Pelkästään Sepon mukaantulo ei takaa vielä mitään, mutta hänelle on tosi hyvät kontaktit maailmalla. Nyt pusketaan niin kovaa kun vaan mahdollista. Taivas on vain rajana!
Vaikka yliopistotutkinto jäi multa kesken, niin rockmaailma on onnistunut opettamaan mulle omanlaista yrittäjähenkisyyttä. Opiskelijana oli vielä niin, että sitä suoriutui hommistaan minimaalisilla mahdollisella panoksella. Opintoviikot täyttyi ja raha juoksi. Asenne johtui varmasti siitä, että mun oma unelma oli jossain muualla. Nykyään mitääntekemättömyys on mulle aika vieras olotila. Ympärivuoro-kautista duunin painamista tämä on. Siihen on joutunut opettelemaan. Hyvä kun olen sen oppinut. Paljon mukavampaa elämä on näin päin. ”
Heikki Koskinen